Pihakoivun tarjoamassa vihreässä lehtimajassa oli juuri sopivan vilpoista ja varjoisaa. Roikotin jalkojani tukevan oksan molemmin puolin nojaten takana olevaan oksien ja puunrungon muodostamaan selkänojaan. Aurinko siivilöityi lehvien lomitse heittäen pilkullisia varjoja kirjaan, jota olin ahmimassa. Tuulenpuuska pyörähti kiusoitellen kirjan sivuilla ja selasi niitä eteenpäin. Ruvetessani etsimään lukemaani sivua kirja tipahti maahan.
Venyttelin ja lähdin laskeutumaan hakeakseni sen takaisin. Oksa petti jalan alla ja köntsähdin puun juurelle. Juuri kopsahti ilkeästi pakaraan ja hetken katselin tähtien vallatonta kiepsahtelua. Noustuani irvistellen ja takamuksiani hieroen seisomaan kaivoin kiven taskusta tarkistaakseni, ettei sille vain ollut käynyt kuinkaan.
Sinertävä kivi säteili auringon valossa kummallisen vaisusti. Ensin arvelin sen johtuvan siitä, että oli muuten niin kirkasta, mutta sitten kivi yllättäen vavahti ja sen loiste himmeni vielä.
Epätietoisena sieppasin kirjan maasta, nakkasin sen kuistin terassille ja juoksin jyrkät portaat ylös vintille.
Äkkiä Aatu seisoi edessäni.
- Mitä tälle tapahtuu? kuiskasin hädissäni kiveä tontulle näyttäen.
Kotitonttu silmäili minua lempeästi. - Sinä et kohta enää tarvitse sitä ja siksi sen vaikutusvalta sinuun häviää, hän selitti ja ojensi kätensä. - Kas niin. On aika.
- Aika? toistin typertyneenä.
- Aika palauttaa turkoosikivi.
Nähdessään minun puristavan järkyttyneenä aarrettani rintaani vasten tonttu huokaisi. - Kuulehan… Kai sinä muistat, että se kivi oli sinulla vain lainassa? Niitähän tippui silloin aikoinaan tänne kaikentyyppisiä, kuten tiedät. Mutta sitä et tiedä, että niiden teho säilyy aikansa ja sen loputtua ne katoavat yhdessä välähdyksessä. Minä satuin löytämään juuri tämän kiven ja jouduin samalla siitä henkilökohtaiseen vastuuseen, joten velvollisuuteni on huolehtia, ettet turhaan huolestu tai peräti säikähdä, jos satut olemaan katoamishetkellä sen lähettyvillä.
Suljin korvani, en halunnut kuulla. Kiveä rintaa vasten painaessani tunsin sydämeni villin laukan.
- Saanko pitää sitä vielä vähän aikaa? pyysin lopulta suurten kyynelten tipahdellessa vintin sahanpuruihin. - Miten minä pärjään ilman sitä?
Aatu hieroi neuvottomana niskaansa. - No, olkoon, hän viimein myöntyi. - Saat pitää sitä iltaan asti, mutta sitten kivi häviää, halusit tai et.
Hän sipaisi lohduttaen hiuksiani. - Äläkä yhtään huolehdi, kyllä sinä pärjäät… Sen sanottuaan hän katosi.
Pyyhin poskeni ja laskeuduin alakertaan. Isä oli pirtissä nostamassa kippurakärkisiä lapikkaitaan uunin päälle kuivumaan. Niiden kääntövarret repsahtivat toisiaan vasten väsyneesti.
- No mikä nyt on? isä kysyi ja istuutui puusängyn kannelle.
Valahdin hänen viereensä. - Turkoosikivi, sain sanotuksi.
- Se taikakivikö? Mitä siitä? isä hämmästeli. - Siinähän tuo näyttää olevan nyrkissäsi nytkin.
- Mutta… mutta kun Aatu ottaa sen illalla pois… Ääneni sortui.
- Miksi ihmeessä se tonttu sellaista tekisi?
- Kiven voima ei enää muka tepsi minuun. Aatu sanoi niin. Ja se kuulemma katoaa. Olin täysin murheen murtama. - Se himmenikin jo vähän… Isä, nostin päätäni uhmakkaasti. - Onko minun pakko antaa se pois?
- No… isä katsahti avuttomasti ympärilleen. - Jos Aatu kerran on sanonut, että sen on aika kadota, niin tuskinpa sinä sitä pystyt estämään.
Hän painoi päänsä ja tuijotti eteensä miettien, sormenpäitä toisiinsa kevyesti taputellen. Äkkiä hän napsautti sormiaan. - Kuulehan... Jos sillä kivellä kerran ei ole enää valtaa sinuun, niin sen täytyy merkitä vain yhtä asiaa - että sinä olet nyt yksinkertaisesti siirtymässä yhden tärkeän rajan yli.
- Minkä muka? nostin surua tiukkuvat silmäni isään.
- No, hupsu, tietysti sen, mikä erottaa pikkutytön varttuneemmasta! Sinusta tulee iso tyttö. Isä taputti polveani. - Ja mistä sen tietää, vaikka sinulle olisi jo kehkeytymässä jokin uusi apukeino tulevaisuuden varalle?
Niin… Olisiko se mahdollista? Punnitsin hetken, pureskelin huuliani, mietin. Sitten nyökkäsin hitaasti, nousin seisomaan ja poistuin ovesta viipyvin askelin, arvokkaasti.
Vintillä ihailin vielä hetken kaunista sinivaloa sädehtivää kiveäni ja nostin sen huulilleni. - Kiitos! kuiskasin. - Muistan sinut ikuisesti.
Kyyneleet tulvivat jälleen. Voimattomana istahdin, tuijotin sumein silmin kiven sineen ja porauduin sen sisään yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sinertävä äärettömyys ympäröi minut kokonaan, se heijasi ja tuuditteli minua hiljaa sylissään.
Tyhjyydestä leijaili ohut kirjanen, sen sivut avautuivat ja hopeinen tuuli kuiski: ”Älä liiaksi kiinny materiaan, se on elämän pelkkää pintaa vaan. On kaikesta aika joskus luopua ja uusi sivu tulevalle avata…”
Kivi liikahti. Havahduin. Kunpa se puhuisi vielä!
Turha toivo. Sen sijaan valo käännähti jotenkin sisäänpäin ja tuntui kuin kivi olisi jollakin kummalla tavalla vetänyt lumoaan takaisin, irrottanut otettaan ja äkkiä en enää ollutkaan varma, mikä siinä niin kovasti oli kiehtonut. Se näytti nyt melkein tavalliselta kiveltä. Huomio järkytti jotenkin.
Kädet täristen asetin kiven rasiaan ja laskin askin avonaisena kätkön suulle. Ympärilleni vilkaisematta poistuin paikalta.
Sininen hehku vintin nurkassa syveni syvenemistään, se laajeni ja laajeni, kunnes koko vintti sykki ja väreili sen kanssa samaan tahtiin. Sitten näkyi huimaavan kirkas leimahdus ja kaikki oli taas ennallaan.
Vain kivi oli poissa.
