4.10.2010

4. "ON AIKA MUISTOJEN SALATTUJEN..."

Viinimarjapensaan varjossa oli sopivan viileää. Lojuin sen suojissa suolaheinän vartta pureskellen ja unelmoiden. Nokkonen kohotti vieressä karvaista varttaan, mutta minua se ei haitannut, kunhan se vain pysyi kauempana. Äiti oli sanonut, että viinimarjapensas tarvitsi nokkosta marjojensa maustamiseen, joten se oli tarpeellinen kasvi kuitenkin, huolimatta siitä, että se poltti.
  
Pyörittelin käsissäni tontulta saamaani aarretta. Auringon valo kipunoi hennosti värähtelevästä kivestä tuhansin sätein. Ne tempaisivat mukaan sinertäviin sokkeloihinsa ja huikaistuneena tunsin sukeltavani kohti toisia maailmoja.
  
Heikko kuiskaus vetäisi minut takaisin. Aatu kurkisti lähipensaan takaa vierellään leveästi hymyilevä vieras tonttu.

- Tässä on Aatami, saunatonttu. Hänen lapsiinsa tutustunet mielelläsi, hän toimitti.
  
Vieras ojensi kätensä ja sen enempiä haikailematta tartuin siihen. Ja ennen kuin huomasinkaan, oltiin savusaunan eteisessä.

Aatami avasi oven isännän elkein. - Tässä oven ja kiukaan välillä minä yleensä pysyttelen, kun saunojat ovat paikalla. Etpä ole tainnut huomatakaan? hän kysäisi veitikkamaisesti.

Pudistin päätäni. En todellakaan ollut huomannut. Eikä se mikään ihme ollutkaan, sillä saunassa oli hämärää päivälläkin savun mustuttamien seinien ja ikkunan vuoksi, saati sitten illalla sauna-aikaan.

- Mutta peremmälle, peremmälle...

Tonttu läheni peräseinää ja vaikka osasinkin jo odottaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin silti yllätyin nähdessäni Aatamin koskettavan hirttä, minkä seurauksena osa seinästä hävisi ja sen takaa paljastuivat portaat.

- Tulehan, Aatami kehotti ja lähti laskeutumaan. Tartuin jännittyneenä hänen käteensä ja seurasin tonttua pikkuhiljaa oikealle kaartuvia askelmia alas. Hämärä muuttui asteittain sitä kirkkaammaksi valon kajastukseksi mitä syvemmälle menimme.

Vastaan tuli kaareva oviaukko, johon pyörähti lämpöä ja ystävällisyyttä huokuva tonttunainen ja upotti minut pehmeään syliinsä.
  
Lämpimän tuudittelun jälkeen syli päästi eteenpäin. - Tervetuloa, lapsi! Minä olen Amalia ja tässä ovat Anna ja Kaapo. Niillä on joskus tapana valtautua niin kuin mitään rajaa ei olisi. Teilläkin ne ovat kulkeneet leikkimässä… Tonttu viittasi kahteen lapseensa, jotka olivat pysytelleet äitinsä takana. - Ovatpa ne ryökäleet joskus unohtuneet peräti nukkumaankin sinne kamarin lattialle ja saat uskoa, että siitä minä kyllä olen muistanut motkottaa… Amalia pyöräytti minut kynnyksen yli kammioon.
  
Katselin uteliaana ympärilleni. Oikealla seinustalla nukkui tuohikätkyeessä tonttuvauva ja vasemmalta meni ovi ilmeisesti keittiöön, koska sieltä tulvehti ruoan tuoksu.
  
Päähuomio kohdistui kuitenkin salin perällä olevaan laitteeseen, jonka ääressä pyöri suippokorvaisia ja isosilmäisiä olentoja. Eivät ne oikeastaan pelottaneet, mutta en minä niiden lähellekään erityisesti hinkunut.

- Tulehan katsomaan, Amalia kehotti. - Nuo ovat menninkäisiä eikä niitä tarvitse pelätä. Ne huolehtivat tästä kuvastimesta.
  
Kone ei päästänyt paljonkaan ääntä, joskus se vain naksahti vaisusti ja käänsi yläpuolellaan olevaa kupua. Laaja ikkuna levittäytyi eteemme ja kumarruin kurkistamaan siitä. Ensin näkyi epäselvää siksakkia, sitten kuva selveni ja yllättäen tuijotinkin oman pikkusiskoni hahmoa. Hillahan se siellä jonkin punaisen talon pihalla tallaili. Nyt hän lähestyi kaivon kannelle kylmävesitaasaan jäähtymään tuotua höyryävää kattilaa, tuijotti sitä hetken, vilkaisi ympärilleen ja potkaisi sen nurin. Punainen jälki värjäsi ympäristön ja tyttö häipyi kiireesti talon sisälle.
  
Näky sumeni. Katsahdin saunatonttuun.

- Näin me pysytään selvillä tapahtumista ja osataan mennä tarvittaessa apuun, tämä selitti.
  
Tontuille näytti kaikki olevan mahdollista, pystyiväthän ne seiniäkin siirtelemään, joten en tälläkään asialla sen suuremmin päätäni vaivannut. Pian Anna ja Kaapo retuuttivat luokseni pikkuisen Aapelin kehtoa. He kysyivät, halusinko pidellä lasta.
  
Vauva tarttui pikkuruisilla sormillaan nenääni. Aivastin. Amalia hyrähti nauruun ja nosti pienokaisen kehtoon takaisin. Vetäydyin hämilläni taaksepäin, mutta Amalia kosketti ystävällisesti olkapäätäni ja hymyili ymmärtäen. Rentouduin.
  
Sitten Anna ja Kaapo lähtivät esittelemään asuntoa. Unohduimme toviksi leikkimään lastenhuoneeseen, missä oli pahkoista tehtyjä huonekaluja sekä puusta, kävyistä, pajuista, tuohesta ja naavoista taiteiltuja leikkikaluja.
  
Aatami kurkkasi ovesta ja vinkkasi meidät mukaansa. Amalia rutisti taas ja toivotti toistekin tervetulleeksi. Pahoitteli, ettei ruoka ollut vielä valmista, vaikka kyllähän simaa olisi hyvinkin ollut, jos tahtoisin...

- Nyt saavat Anna ja Kaapo viedä sinut mukanaan leikkeihinsä. Koetahan muistaa joutua kotiin ajoissa, etteivät turhaan huolestu. Minun on korjattava nyt tuo räppänä. Aatami nyökkäsi minulle ja kiepsautti itsensä vintille savutorven luokse.

- Haluatko nähdä karhunpesän? Siellä on pikkuisia pentuja. Ne ovat niin söpöjä, että varmasti ihastut. Anna hymyili ujosti.
  
Vähän epäluuloisena seurasin heitä. Karhu? Minua värisytti ihanan kamalalla tavalla.
  
Sauna-aukeaman laidassa oli tiheä pajukko. Anna taivutti oksia ja näkyville tuli matala kulkuväylä. Tontut sopivat kävelemään suorina, mutta minä jouduin kumartumaan vähän. Käytävästä päästyä putkahdimme tuuheakasvuisen kuusen juurelle, jossa Kaapo huhuili hiljaa: - Otso, Anna ja Kaapo täällä. Muuan vieraskin olisi...
  
Pesästä ei kuulunut ensin mitään, sitten nuuhkaistiin muutaman kerran ihan lähellä ja hetken kuluttua pisti aukosta iso, karvainen pää, joka mulkaisi minua epäluuloisesti. Henkäisten peräännyin ja tartuin Annaa käsivarresta kaksin käsin.
  
Sitten karhuemo murahti sisällä olijoille ja pesästä puikahti ulos kaksi jämäkkää poikasta. Toisiaan tuuppien ja maassa kieritellen ne kisailivat kankaalla vieraisiin mitään huomiota kiinnittämättä.
  
Miten suloisen kömpelöitä pennut olivatkaan! Kuin koiranpentuja, paksumpia ja vantterampia vain. Kyykistyin. - Ihania! Saako niitä silittää?
  
Taas karhuäiti mörähti pennuilleen ja toisiaan korvista näykkien ne juoksivat luokseni. Silittelin karheita turkkeja varovasti. Penikat kohottautuivat takajaloilleen ja asettivat etukäpälänsä minua vasten. Ensin toinen nuuhkaisi uteliaasti, sitten toinen. Äkkiä molemmat rupesivat nuolemaan kasvojani niin voimallisesti, että kellahdin kumoon. Pelko unohtui ja tartuin pikkunalleja turkista kiinni. Nallet vastustelivat ponnekkaasti ja riistäytyivät irti, juoksivat etäämmälle ja kääntyivät siellä läähättäen katsomaan.
  
Pinkaisin pentuja kohti, mutta ne syöksähtivät karkuun ja hävisivät näkyvistä. Silloin emo murahti taas kuuluvasti ja äkkiä pikkukarhut ilmestyivät ihan toisesta suunnasta. Kieli suusta lerputtaen ne pysähtyivät matkan päähän ja katselivat minua paikallaan kärsimättömästi hypellen, kuin houkutellen jatkamaan kisailua.
  
Karhuemo ärähti käskevästi ja hävisi näkyvistä. Pennut kipaisivat perässä toisiaan kurittaen. Jäin ihastuksesta mykkänä katsomaan niiden jälkeen.
  
Anna nykäisi minut mukaansa syvemmälle metsikköön. - Nyt mennään tervehtimään serkkuja, kaksosia… Hän pysähtyi kohta valtavan männyn eteen ja kopautti napakasti soikeaa oksanjälkeä, jolloin puun kylkeen ilmestyi aukko, johon pujahdimme. Ovi liukui kiinni äänettömästi. Hämärään totuttuani erotin portaat, jotka kiemurrellen hävisivät alaspäin. Etenin niissä vitkastellen, kaidetta tiukasti puristaen.

- Älä huoli jännittää, kaikki on hyvin, Anna rauhoitteli. – Ei metsätontuissa ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että olet joskus nähnytkin niistä vilahduksia. Tämä tunneli, johon kohta tullaan, on kaikkien metsän olentojen käyttämä rauhallinen reitti ja täältä on yhdystunneleita kaikkiin suuntiin. Näitä käyttävät ne, jotka eivät vielä osaa väikkyä tai eivät koskaan opikaan. Hän virnisti ja puristi rohkaisevasti kädestä.
  
Pian portaat päättyivätkin tunneliin, johon tulvi ylhäältä valoa. Pitkin matkaa siitä erkani niin sivuhaaroja kuin toisia rappusiakin joko ylös- tai alaspäin. Ketään muuta kulkijaa siellä ei näkynyt.
  
Pitkään meidän ei tarvinnut vaeltaakaan, kun tila laajeni luolaksi, jonka keskellä paloi nuotio ja siinä kiehui suuressa kivisessä padassa keitto. Pataa hämmensi pikkuinen, pyöreäposkinen muori, jonka silmät tuikkivat iloisesti. Nuotion ympärille oli ilmestynyt kaksi samannäköistä tyttöä. Toinen heistä sanoi ystävällisesti: - Minä olen Selena ja tuo toinen on Helena. Tämä keitonkeittäjä tässä on Seela, äitimuori, isä puolestaan lienee tuolla jossain… 

Hän huiskautti kädellään huolettoman ympyrän ja vetäisi sitten minut liikkeelle. - Tässä isossa luolassa me keitetään ja syödään, juhlitaankin, siis leikitään, lauletaan ja tanssitaan. Istutaan tulen ympärillä ja kertoillaan tarinoita… Nuo pienet aukot vievät eri asuntoihin, hän esitteli. - Mutta nyt mennään Selenan ja minun pikku kammioon… Hän suuntasi askeleensa lähintä ovisyvennystä kohti.
  
Siisti eteisaula sileine seinineen ilmestyi eteemme. Selena kosketti vinossa olevaa kiveä ja siinä samassa seinään avautui kulkuaukko.
  
Seinään louhitut makuusyvennykset sijaitsivat kaksosten kammion vastakkaisilla seinillä. Molemmissa oli heinillä ja höyhenillä pehmustettu, suurilla saniaisilla katettu patja ja tyyny sekä kasveista punottu peitto. Takaseinällä oli pieni pöytä, jonka päällä olevasta pajuastiasta kajasti sateenkaarivaloa. Lumoutuneena kävelin suoraan sinne.
  
Korissa oli kokoelma erivärisiä kiviä. Helena noukkasi mielenkiintoni herättäneen soikean, sinertävän kiven ja pisti sen käteeni. - Tätä me sanotaan turkoosikiveksi. Se on löytynyt täältä rannalta joskus kauan kauan sitten… Tarinat kuljettavat mukanaan viestiä, että turkoosiväri säteilee sekä hyvän olon että rakkauden ja rauhankin ominaisuuksia. Ja näitä kaikkia tämä kivi kantaa mukanaan ihan oikeasti, se me ollaan saatu kokea, hän lisäsi.
  
En ymmärtänyt juurikaan muuta kuin sen, että kivi näytti täsmälleen samalta kuin Aatulta saamani, joten ongin sen taskustani.

- Ai, sinulla onkin samanlainen! Osaatko käyttää sitä? Helena tiedusteli.

- Noo… olen minä katsellut sen läpi aurinkoa ja välillä pomputellut sillä näin. Heitin kiven ilmaan ja nappasin sen näppärästi kouraani.
  
Kaksoset purskahtivat helisevään nauruun.

- Keneltä sinä sait sen? Eikö se opettanut sinulle kiven oikeata käyttöä? Helena kysyi vielä.

- Aatu tämän minulle antoi. Se putkahti hiekkakakun sisästä. Tämäkin on kuulemma löytynyt rannasta, mutta se oli tipahtanut Aatulta meidän hiekkaläjään.

- Varmaankin molemmat ovat samasta paikasta, onhan sieltä löytynyt muunkinvärisiä… Hellävaroen Helena otti oman kivensä pois ja puristi sitten sormeni Aatun antaman turkoosikiven ympärille aivan kuten Aatukin oli tehnyt. Sitten hän pyysi minua sulkemaan silmäni ja ajattelemaan vain kiveä, kiveä ja sen sinisyyttä ja ottamaan sitten vastaan siitä lähtevät tuntemukset.
  
Puristin sileän kiven kämmeneni sisään ja suljin silmäni. Vaikutti siltä kuin kädestä olisi levinnyt rengasmaisesti sinertäviä aaltoja. Sinertäviä aaltoja?
  
Kummallinen raukeus valtasi koko kehon ja pelästyneenä leväytin silmäni apposen auki. - Nyt on varmaan jo nukkumaanmenoaika ja kotona hätäilevät, puuskahdin. - Minun pitää lähteä!
  
Makasin viinimarjapensaan suojissa. Kivi nyrkin sisällä värisi. Vajosin utuiseen hämärään. Mieleeni tulvi taianomaisia säkeitä: ”On aika muistojen salattujen taas palata mieleen ihmisen, jonka sielu vanha kehossa tässä ikiaikojen tietoon on heräämässä…” 
   
Ravistin heikosti päätäni. Tuon olin kuullut jo, mutta milloin?
  
Äiti ravisteli varovasti hartioista. - Oletko sinä nukkunut tässä koko ajan? Ja me kun ollaan etsitty ja huudeltu ympäriinsä! Etkö tuota kuullut? hän kummasteli.
  
Töllistelin ympärilleni oudoksuen. Sitten muistin ja avasin nyrkin. Siinä se hehkui yhä. Kaunis, sininen kiveni. 

Ei kommentteja: