- Siinähän sinä olet! Me mennään jo postirantaan. Äiti laskeutui portaita Hilla ja Taimi vanavedessään. Kohottauduin rappusilta joukon jatkoksi.
Taskussa oleva kivi tärähti vaimeasti. Se sai minut tähyämään ympärilleni ja pian huomasinkin Annan ja Kaapon piilottelevan tien vierellä tiheänä rykelmänä kasvavien pajupehkojen takana. Huomaamattomasti vinkkasin heidät vierelleni. Anna poimi keltaisen pillikukan ja puhalteli siihen. Kukasta lähti vinkuvia ääniä. Matkin häntä ja heti perään vingutuksesta innostuivat pikkusiskotkin.
- Top top! Äiti toppuutteli. - Ennen vanhaan uskottiin, että jos noihin puhaltaa, niin kohta sataa ja eiköhän sitä eilen saatu ihan tarpeeksi.
Herkesimme hetkeksi, mutta jatkoimme pian taas. Halusimme nähdä, miten usko toimi. Aurinko porotteli kuitenkin yhä taivaalla ilman pienintäkään hattaraa, joten tokko vanhassa uskomuksessa mitään perää olikaan.
Kaapo kumartui ja nappasi käteensä leveän ruohon, tälläsi sen peukaloittensa väliin ja puhalsi. Voimakas äänikirjo kajahti melkein korvani vieressä ja pomppasin pelästyksestä tien syrjään. Kaapon nauraessa poimin kiireesti samanlaisen ja koetin saada siitä ääntä, mutta kun se ei onnistunut, tyydyin pillikukkaan. Näin soitellen marssittiin kylän läpi postirantaan, jossa tontut katosivat.
Aurinko syöksi järven pintaan häikäisevän kimaltavia helminauhojaan tuulenväreiden pyöriteltäviksi, niin että silmissä kipunoi, jos niihin katsoi. Leuto tuulahdus lehahti kasvoille silloin tällöin, muuten oli tyyntä ja leppoisaa, vain pääskyset ylläpitivät riemuaan täyttäen ilman loppumattomalla sirputuksellaan.
Melkein koko kylän väki oli kerääntynyt laiturin tuntumaan odottelemaan postimoottoria, jonka kyydissä vieraiden oli määrä saapua. Pojat lorusivat järvessä viereisessä venerannassa. Olavi ja Antti olivat sestoneet veneellä kauemmaksi ja sukeltelivat veteen sen reunoilta. Pikkupojat tyytyivät puljautumaan rantavedessä.
Postimoottori liukui laituriin ja toi mukanaan isot aallonpärskeet. Postipuksuna toimiva Johannes heitti kiinnitysköydet laiturille ja paikalle kiirehtineet pojat sitoivat ne laiturin pylväisiin kiinni.
- Täällähän on kokonainen vastaanottokomitea, äidin Anni-sisko nauroi. - Terveisiä Kemistä!
Ensimmäisenä kapusi ylös aluksen laiturin puoleiselta pitkältä penkiltä kaljuksi ajeltu Hannu-serkku ottamaan vastaan isänsä ojentelemia matkatavaroita. Vaaleatukkainen ja hento Anita viivytteli ujona toisella penkillä ja nousi laiturille viimeisenä.
Vieraat kättelivät kaikkia. Kyseltiin kuulumisia, huudahdeltiin ja naurettiin. Sitten lähdettiin nousemaan enolaan lapsilutuunan seuratessa perässä kiemurtelevana häntänä. Aikuiset rupattelivat iloisesti, mutta lapset vierastivat vielä toisiaan.
Enolan pirtissä saadut tuliaiskaramellit sulattivat vähitellen lastenkin ujoilua. Hilma tarttui Anitaa kädestä ja suuntasi ovelle. Se oli lähtömerkki kaikille. Kilvan rynnättiin pihalle tuumimaan, mitä tehtäisiin. Hannun teki mieli ongelle ja pojat häipyivät etsimään matoja.
Me tytöt kursailimme vähän aikaa. Sitten Hilma otti jälleen tilanteen hallintaansa ja lähti viilettämään rinnettä alas. - Mennään uimaan! hän huikkasi ja toiset seurasivat perässä.
- Hei, odottakaa! Minun pitää hakea uikkari, hätääntyi Anita, hävisi sisälle ja liittyi hetken päästä joukkoon uimapuku ja pyyhe kainalossaan.
- Kokeillaan, kuka kauimmin pysyy pinnan alla! keksi Ulla, kun he olivat pysähtyneet piiriin kahlattuaan ensin niin pitkälle, että vesi ylettyi kutakuinkin vyötäröön saakka.
- Istu isän polvelle, äiti sanoi älä istu, isä sanoi istu vaan, loruiltiin kuorossa polvia notkistaen, niin että takapuoli painui joka kerta syvemmälle ja syvemmälle. Sitten plumpsahdettiin yhtä aikaa järven pohjaan istumaan. Vesi huljahti pään yli ja pidäteltiin hengitystä, kunnes tuntui, että keuhkot pakahtuisivat siihen paikkaan. Välttämättä pohjaa ei edes saavutettu, sillä vesi kellisti kevyen vartalon ensin kyljelleen ja sitten se nosti selän ylöspäin, jolloin olikin jo aika nousta hengittämään.
Hilman ja Ullan välille oli syttyä sota, kun he pärskien ja silmistään vettä pyyhkien väittivät molemmat viipyneensä pisimpään, eikä siinä auttanut muu kuin yrittää uudelleen. Sama toistettiin useampaan kertaan, mutta ratkaisuun ei päästy. Onneksi Vappu keksi, että ruvettaisiin hyppimään toisten hartioilta veteen ja tora unohtui. Sitten madeltiin matalassa rantavedessä käsipohjaa ja viimein vetäydyttiin puhtaalle ja lämpimälle hietikolle makoilemaan, rakentelemaan hiekkalinnoja ja peittelemään toinen toistamme hiekan alle niin, että vain pää jäi näkösälle.
Poikien vene ilmestyi lähistölle. Seurasimme tirskuen heidän mahtailevia siimanheittojaan, veneestä veteen sukelteluaan ja takaisin keinotteluaan sekä Hannu-serkun kiehtovalta näyttävää töpehdintää. Se oli niin tarttuvaa, että pian me kaikki syljeskelimme pakonomaisesti emmekä kohta enää millään päässeet siitä eroon. Käytiin uimassa, töpehdittiin, maattiin hiekassa, töpehdittiin, jokaisen sanottavan jälkeen töpehdittiin. Lopulta se tuntui jo kiusalliseltakin, mutta silti sitä oli pakko jatkaa.
Kun rantaleikit rupesivat pitkästyttämään, alkoi meistä yksi jos toinenkin hakeutua kotimatkalle. Hampaat löivät loukkua, huulet sinersivät ja tahaton vapina värisytti kehoa. Nälkäkin oli.
Anita jäi Hilman vieraaksi ja lupasi myöhemmin tulla muutamiksi päiviksi meillekin. Sitä ennen me serkut voisimme käydä yökylässä enolassa; siskonpetiin sovittaisiin kyllä entiseen tapaan vintinportaiden alle rakennetun ison vaatekomeron lattialle.
Kotiin vihdoin saavuttuani ja äidin laittamaa uunilaatikkoa maisteltuani sain päähäni kokeilla uusia sieviä remmikenkiäni. Ne jalassa pyrähdin pihalle, taiteilin varovasti ruohikon keskellä, pysähtelin välillä pyyhkimään niistä pölyä ja roskahippusia, keikistelin ja ihastelin. Viimein käännyin takaisin sisälle mennäkseni, mutta hoksasinkin sitten navetan takana olevan tuhkaläjän, joka oli jäänyt isän edellisenä päivänä polttamista risuista. Uteliaana juoksin tuhkapesäkkeen vierelle. Silkkiseltä näyttävä pehmeänharmaa tuhka houkutteli läpsäyttämään jalan uumeniinsa niin, että kevyt aine tupsahti ja jalkaterä peittyi kokonaan sen sisään.
Siinä samassa iski jalkapöytään hirvittävä polte. Ulvahdin, vetäisin jalkani ylös ja sitä ilmassa pitäen pompin ja paruin, niin että maailma raikui.
Isä ryntäsi rantteelta hätiin, sieppasi minut käsivarsilleen ja lennätti räystään alla olevaan puusaaviin seisomaan. Sen viereltä livahti Aatu päätään puistellen. Tyttöriepu, mihin itsesi taas tälläsitkään! hän surkutteli ja piiloutui koivun vihreään kätköön seuraamaan tilannetta.
Vähitellen tuska laimeni sen verran, että isä saattoi varovasti ruveta irrottamaan remmikenkää.
- Onneksi sulla sattui sentään olemaan lipposet jalassa, muuten koko jalkaterä olisi palanut ja ties milloin olisit pystynyt kävelemään, hän puheli punaisenkirjavaa jalkaani tarkastellessaan.
- Niih, kun minä kokeilin uusia koulukenkiä, nyyhkäisin.
- Voi lapsikulta, eihän se tuhka ole vielä ehtinyt jäähtyä, vaikka siinä ei tulta enää näykään, isä huokaisi. - Mutta mistäpä sinä sen olisit voinut tietää?
Hän käänteli jalkaa ja jatkoi: - Kengänreunan ja remmin välinen iho näyttää pahimmalta… Äiti saa laittaa siihen puhtaan kääreen. Toivotaan nyt vain, että se ei ennättänyt palaa kamalan syvältä.
Isä kantoi tyttärensä sisälle. Siellä äiti kääri puhtaasta lakanasta repäisemänsä kaistaleen hellävaroen polttavan kipeän jalkateräni ympärille.
- Olisiko siihen kääreeseen pitänyt panna voita? isä kysyi. - Eikö ne ennen sitä laittaneet?
- Niinhän ne tekivät, mutta en oikein tiedä… siinä kun on suolaa. Muistelen, että se kirveli vielä enemmän. Taidanpa hakea pasimysiiniä kuitenkin, ettei vaate tartu kiinni, äiti tuumi ja toimi.
Päivien vieriessä jalkapöytä parani, mutta ainakin pari viikkoa se hiljensi tahtia ja sen päättyessä jouduin toteamaan varastoineeni nahkaani jälleen yhden uuden arven lisää…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti