Lumi oli sulanut ja maa viheriöi jälleen. Lehdet puhkoivat umpujaan näkyville, kukat leväyttivät värikarttansa kentille perhosten kisailtaviksi ja hyönteisten surinat ynnä lintujen liverrykset täyttivät ilman.
Kesän alussa äiti ja isä keritsivät lampaat. Eräänä aamuna tiskien jälkeen äiti nosti villalaatikon viereensä penkille, tarttui karstoihin ja levitteli alemmaksi tulevan karstan piikkeihin ohuen kerroksen villaa, otti välineen kahvasta vasempaan käteensä ja asetti sen vinosti vasemman polven päälle niin, että kahva sojotti hänestä poispäin. Oikeassa kädessä olevan karstan piikkipuolen hän painoi kevyesti alemman piikkejä vasten sitä etusormella tukien ja rupesi vetelemään työvälineitä vastakkain.
Kun kuituja oli tarttunut kauttaaltaan kummankin karstan pohjaan, kehitteli hän niistä vähitellen pehmeän pötkylän, jonka hän pyöräytti taitavasti toisen työvälineen puiselle selkäpuolelle, käänsi sitten toisenkin karstan piikit ylöspäin ja muokkasi molempien karstojen selkäpuolten välissä villahahtuvan, jonka pudotti tyhjään laatikkoon. Näin hän jatkoi, kunnes osa villoista oli muuttunut pehmoisiksi hahtuvapitkuloiksi. Ne kehrättäisiin myöhemmin rukilla langoiksi.
Kun äiti lopetti, istahdin hänen paikalleen, nykäisin villatupon karstojen väliin ja iskin työvälineet vastakkain. Ne takertuivat toisiinsa kiinni enkä saanut niitä änähtämäänkään.
- Mikä tässä on, kun ei onnistu? tuskailin.
- Se onkin vaikeata, harjoitellaan sitä sitten, kun olet vähän isompi, äiti lohdutti. - Nyt minä laitan ne talteen ja jatkan taas sitten, kun tähellisempää ei ole.
Luovutin karstat äidille ja siirryin istumaan kuistin ylärapulle ryhtyen antaumuksella raapimaan säärten sääskipaukamia. Puremajäljessä oleva rupi irtosi ja ohut verivana rupesi kuljettamaan punaista viivaa alaspäin, joten hain pihanurmikolta ratamonlehden, jonka kiinnitin syljelläni haavan päälle. Sitten juoksin aidan vierelle ja painoin kasvot pystyaitaa vasten tirkistääkseni sen raoista, olisiko toisella puolella jotain erikoista, jotain sellaista, joka kävisi leikkeihin. Nostin turkoosikiven silmieni eteen ja tähysin sen sinisyyden läpi.
Kivi antoi merkin ja äkkiä huomasin silmäparin tarkastelevan minua aitariukujen välistä. Hätkähdin ja peräännyin. Kivi sukelsi kiireesti essun taskuun takaisin.
- Halloo! Pihlahan se siellä. Minä jo ajattelin tulla hakemaan, kun sinnuo ei ou vähhään aekaan näkyny, kuului tuttu ääni.
- Renne sinä! Kylläpä minä säikähdin, huudahdin. - Minne mennään?
Peikkopoika kiipesi aitaa pitkin niin, että hänen naamansa näkyi kokonaan.
- Noo, tuumasin tuossa, että kun viimeksi tulit kippeäksi etkä peässykkää meille, vaekka meillä semmonen aekomus alun perin oli, nin jos sinä nyt sattusit peäsemmään…
Juoksin kurkistamaan pirtin ikkunasta. Anja luki Hillalle ja Taimille lattialla kuvakirjaa ja äiti parsi toppaneulalla isän villasukkaa. Isää ja Viljamia ei näkynyt, he olivat varmaankin jossain ulkotöissä.
- Kyllä kai minä nyt voin ihan hyvin lähteä, tuumasin ja kiipesin aidan toiselle puolelle.
Vattupensaikon ohi päästyämme Renne kiersi heinäladon taakse ja kumartui lattiasillan alle. Maapohja vietti alaspäin ja pian voimme jatkaa seisaaltamme. Pysähdyin vankalta näyttävän oven eteen. Sen pintaan oli veistetty peikonmuotoinen kohouma, jonka hännänmutkaan Renne nyt tarttui. Vastaan leyhähti jotenkin multainen tuoksu, samanlainen kuin kodin pottukuopassa, huomioin.
Jostain kuului laulua. Renne nosti sormen huulilleen ja vinkkasi seuraamaan. ”Alakaa peikkojen tanssit huimat, siinä pyöriit niin ukot kuin muijat…” rallatteli möreä ääni ja kun käännyimme kulmasta, näimme Ripsan koikkelehtivan keskellä kammiota Pepen laulun innostamana. Reija istui mukavassa pahkanojatuolissa ja hakkasi kämmenillään tahtia. Ripsan ympärillä tanssi joukko keijuja sirosti ilmassa pyörähdellen ja kaarrellen.
Laulun päätyttyä Ripsa levitti kätensä ja niiasi kömpelösti. Keijut värisyttivät siipiään ja pysähtyivät hetkeksi pörräämään hänen yläpuolelleen. Minut huomattuaan ne sujahtivat ylhäällä näkyvästä tuuletusikkunasta ulos.
Äiti ja ukki taputtivat Ripsalle. Minun läpytykseni kuultuaan Ripsa kääntyi ja hänen katseensa kirkastui.
- Hei! Sinä tulit! Katohan äeti, kuka teällä on, hän huudahti ja juoksi luokseni. Kiedoin käteni tyttöpeikon ympärille. - Tanssitko sinä kaiket päivät? tiedustelin nauraen.
- En tietystikkää, nyt vaen rupesi tanssituttamaan kun ukki laoleskeli.
- Miksi ne keijut lähtivät heti pois? Säikähtivätköhän ne minua?
- Elä ou moksiskaa, eihän ne kauvan jaksa moan alla. Nytki vaen tulivat kun kuulivat laolamista ja tanssin jytkettä. Niitä ne eivät voe vastustoa, Helemi porukoeneen varsinkaa. Reija oli noussut tervehtimään. – Ja nehän ovat niin kamalan arkojahi, etteivät juuri kenenkää kansa antau juttusille.
Pepe-ukkikin kohottautui juurikiikkutuolistaan ja puristi kättäni pitkään. - Peäsithän sinä vihon viimeinni tänne asti! Istu vaekka tuohon keikkustooliin, nin ruvetaan turisemmaan.
Istahdin vähän epäröiden, pelotti, että tuoli keikkaisi ja kaatuisi. Pepe herahti römäkkään nauruun. - Ei se mee nurin, sen soat uskoa. Ite oun tehny sen semmoseksi, että vaekka kuinka taakseppäen nojoat, nin ei se peäse pyörähtämmään.
Huojentuneena nojauduin takakenoon ja rupesin katselemaan ympärilleni. Nurkassa oli kivistä koottu tulisija, johon Reija parhaillaan viritteli tulta. Ylhäällä tuuletusaukon vieressä oli vähän suurempi ikkunantapainen, jonka peitteeksi tuetun rikkinäisen lasinpuolikkaan läpi kuulsi päivänvaloa. Pahkapöytä ympärillään lojuvine kolmine pahkatuoleineen oli sijoitettu toiseen nurkkaan. Vasemmalla seinällä oli oviaukko, jonka takana olevasta kammiosta Ripsa käväisi hakemassa puisen nuken, jolla oli hiilellä piirretyt silmät ja suu. Hän toi sen minulle.
- Kato, tämmösen ukki teki mulle. Hänteä sillä ei vielä ou, van ukki sano, jotta se yrittää keksie, mistä se sen saesi.
Otin puulapsen hellästi syliini ja kiikuttelin sen kanssa. Ripsa katseli meitä hyvillään. - Minä piän sitä aena yöllä vieressä, hän ilmoitti.
- Kaepa sinä juot vatunlehtiteetä? Reija kysyi sovitellessaan kivistä keittoastiaa tulisijan keskellä olevaan aukkoon.
- Tuota… en minä kyllä ole maistanut sitä, mutta… kai sitä voi kokeilla, vastasin. Minä kun en muutenkaan ollut niitä innokkaimpia ruoalla mässäilijöitä.
Reija-äiti kantoi pöytään puusta koverrettuja kuppeja, lusikoita sekä vähän leveämpisuisia kippoja. Hän vilkaisi lapsiin. - Nyt minä tarvihteisin pikkusen appuo, jos vaen passovaa. Pitäsi soaha salaattie aekaseksi enkä taija itekseni ehtie tehä kaekkea.
Ripsa ja Renne kiiruhtivat pöydän luokse. Reija jakeli ohjeita. - Suikaloe sinä Renne vaekka nuo voekukan- ja nokkosenlehet, Ripsa soapi hienontoa koevunlehet ja jos Pihla kehtovaesi murskata katajanmarjat, nin kaekki tapahtusi vähä noppeammin. Minä ite käväsen hakemassa horsman versoja, jos niitä enneä tähän aekaan löytyy ja silippuon tultuoni ruohosipulit. Mutta ensin pestään käet! hän touhusi ja kaatoi kiulusta vettä puukaukaloon. - Joutukoapa nyt kaekki, hän komensi ja näytti itse esimerkkiä.
Toiset tottelivat.
- Silippuo sinä Pepe nuo ruohosipulit nin minä pistäyn hakemassa ihan pikasesti niitä horsmie. Reija häipyi oven suuntaan.
Nähdessään minun empivän katajanmarja-astian ääressä Pepe vilkaisi minuun tutkivasti. - Et taija tieteä, mitä pittää tehä? hän kysäisi.
Punastuin. - Niin, kun en… en ole milloinkaan joutunut…
- Eläpä hättäele, ukki tuumi. - Otat vaen tuon survimen kätteesi, laetat sen nuien marjoen peälle ja eikun litistät ne sitä astien pohjoa vasten. Hän tarttui hännänpaksuiseen puumötikkään ja survaisi muutaman marjan malliksi.
Oivalsin tarkoituksen ja ryhdyin työhön. Pepe etsi seinäsyvennyksessä olevasta tuohirasiasta terävän kiven, nosti ruohosipulivarsia pöydälle ja ryhtyi silppuamaan niitä. Renne ja Ripsa työskentelivät toisilla kivipuukoilla.
Pepe-ukki hyräili hiljoksiin. Äkkiä hän alkoi laulaa. ”Peikkomuori, peikkomuori, soanko valssiin minä sun, tii ra raa ra, tii ra raa ra raa raa ra raa…” Renne ja Ripsa yhtyivät lauluun, minä puolestani osasin vain ihastuneena kuunnella.
Reija pyyhälsi takaisin ja liittyi laulajiin. Hän kaatoi pienempään astiaan vettä ja lisäsi siihen suolaheinää ja horsmanversoja. Koska teevesi kiehui jo, hän nosti astian tulelta ja vaihtoi pienemmän kivikupposen sen tilalle. Sitten hän otti seinän syvennyksestä kannellisen puukannun, latoi sen pohjalle vatunlehtiä, mustikanvarpuja ja metsämansikanlehtiä sekä kaatoi niiden päälle kiehuvaa vettä ja jätti teen kannen alle hautumaan.
- Kahtokoa, keijut tulivat uuvestaan! huudahti Renne ja osoitti ylös. - Siellon toas Helemi ja Siru ja Heili ja Santtu, hän luetteli.
- Ja tuolta tuloot Hilari ja Silimuhi! ilmoitti Ripsa ja vilkutti keijuille.
Pepe ja Reija jatkoivat laulamistaan nyökäten keijuille vain ohimennen, työtään keskeyttämättä. Olin saanut tummansiniset katajanmarjani murskatuiksi ja hetkeksi unohduin nauttimaan keijujen keveästä tanssista. Laulun loputtua hennot olennot häipyivät taas.
Reija toi vielä yhden kulhon. Siihen hän yhdisti kaikki muut ainekset paitsi katajanmarjamurskan, jonka päälle hän lirautti hunajaa kannellisesta puurasiasta, hämmensi sekoitusta hetken ja kaateli sitä sitten kippoihin nostelemansa salaatin päälle. Tarkistettuaan, että horsmanversot olivat kypsyneet, hän jakoi ne tasan jokaiseen ruoka-astiaan ja rupesi valuttamaan teetä kuppeihin kehottaen kaikkia käymään pöytään.
Koska tuoleja oli vain kolme, oli ukki raahannut nojatuolin itselleen. Jokainen otti salaattiastian eteensä ja rupesi popsimaan siitä sekoitusta käsin. Välillä hörpättiin teetä, joka olikin jo ehtinyt jäähtyä juomakelpoiseksi.
Syötyään Pepe röyhtäisi äänekkäästi, kumeasti, se tuli kuin ison tynnyrin sisältä. Kun toisetkin noudattivat samaa kaavaa ja katsoivat minua odottavan näköisinä, yritin rutistaa suustani jonkinlaisen murahduksen. Tyytyväisinä noustiin pöydästä.
- Kiitos, niiasin.
- No, sinähän röyhtäsit jo, huomautti Ripsa ja riensi nukkensa luo. Se könötti kiikkutuolissa, johon olin sen jättänyt. - Leikitäänkö? hän pyysi.
Laitoimme nuken kiikkuun ja lauloimme sille unilaulua. Kun se oli nukahtanut, huomasin Pepen haukottelevan salavihkaa.
- Nyt minun pittää ehottomasti peästä ottamaan pienet ettoset, tämä tuumi ja löntysti viereiseen kammioon. Kohta sieltä rupesi kuulumaan tasaista hurinaa.
Renne virnisti. - Nuin se korsovaa yöt kaeket. Onneksi ollaan kaekki niin lujaunisie, ettei me monta kertoa herätä siihen, hän ilkamoi.
Reija oli sillä välin kopistellut uunissa hehkuvat kekäleet yhteen läjään ja työnnellyt ne pesän perille. Hänkin haukotteli äänekkäästi ja sanoi sitten menevänsä köllöttelemään. - On ihan pakko, kun tuo syönti tahtoo aena soaha nuo silimät väkiselläe lupsahtelemmaan, hän perusteli minulle makuukammioon lampsiessaan.
- Ja minun pitää lähteä kotiin, hoksasin.
Peikkolapset lähtivät saatille. Erosimme veräjällä ja kiiruhdin pirttiin.
- Joko sinä taas menit yksin kylille? kysyi äiti. - Sinustahan se varsinainen kyläluuta on tullut.
- Ei kun minä menin Rennen matkassa ja sitten palatessa kävelin Rennen ja Ripsan kanssa, vastasin.
- Eivätkö sinua pelotakaan enää villit hevoset ja sonnit? tiedusteli Anja tiskipöydän luota.
- Tietysti pelottaa, jos olen yksin, mutta enhän minä yksin ollutkaan, vakuutin. Sitten näin Hillan ja Taimin kamarissa Emma Tuhkimoa hoivaamassa ja juoksin heidän luokseen.
- Kai sinä kuitenkin syöt leipäjankkia? huusi äiti pirtistä.
- Minä söin jo siellä peikkojen luona salaattia ja join vattuteetä. En minä jaksa enää muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti