Ensluokkalaisilla oli lukutunti. Minua pitkästytti kuunnella toisten tankkaamista ja äkkiä keksin pyytää päästä käymälään. Viittasin, sain luvan ja lähdin.
Ulkona oli kaunis syksyinen sää, aurinko vilkutteli puiden lehvien lomitse ja vieno tuulonen pyöräytteli verkkaisesti kentälle lennähtäneitä monivärisiä puiden lehtiä.
Lähdin kävelemään rauhallisesti ulkohuonerakennusta kohti. Oikealla oli poikien, keskellä opettajien ja viimeisenä vasemmalla tyttöjen käymälä.
Minua nauratti, kun muistin Kalen kertoneen työntäneensä edellisenä talvena päänsä huussin reiästä ja katsoneensa, kun opettaja oli ollut asioillaan. Meidän kauhistellessamme, näkyikö opettajan takapuolikin siitä aukosta, oli Kale väittänyt, että näkyi ja kun aioimme mennä tarkistamaan, hän kehotti menemään vain.
Meitä oli inhottanut pelkkä reikään katsominenkin, saati sitten pään sinne työntäminen. Vihdoin Enna oli rohkaissut mielensä ja kurkistanut aukosta nenäänsä sormillaan pidellen. Noustuaan takaisin oli hän ensin yökkäillyt aikansa ja sitten vakuuttanut, ettei sieltä mitään voinut näkyä, koska välillä oli seinää. Palasimme Kalen luokse voitonriemuisina, mutta poika vain nauraa virnotti ja ähätteli saatuaan meidät moiseen puuhaan narratuksi.
Palatessani keksin tarkistaa, miten syysaurinko loistaisi turkoosikiven läpi. Vetäisin rasian taskusta, ummistin toisen silmäni ja tiirailin kiven lävitse aurinkoa ja ympäristöä. Maisema sai jännän sinivoittoisen värityksen. Ihailtuani sitä hetken ojensin käteni ja annoin auringon säteiden leikkiä kiven pinnalla. Kivi leiskui sinisin liekein, sen lumo oli yhä vahva.
Vakautin sen päälaelleni, suljin silmäni, levitin käteni sivuille ja pyörin hitaasti ympäri. Hitaasti, hitaasti…
Silmät vihdoin avattuani näin Kaapon ja Annan seisovan edessäni.
- Hei, nythän sinä voitkin tulla käymään meidän luokassamme, Anna tuumasi.
En ollut ihan varma, saisinko lähteä, sillä tunti oli vielä kesken, mutta tontut huiskauttivat kädellään vähätellen.
- Sehän loppuu kuitenkin ihan kohta ja pitkäksihän sulla aika meinasi käydä äskenkin, kun kurkkasin ikkunasta. Meillä on nyt välitunti ja ehditään juuri parahiksi seuraavalle oppitunnille, jos pidetään kiirettä. Jospa se sinun opettajasi luulee, että viivyt vain käymälässä vähän kauemmin, Kaapo huomautti.
Vilauksessa oltiin rannalla olevan juurakon luona. Annan napautettua kevyesti juurihaarukkaa sen peite poistui ja astuimme tunneliin vievään aukkoon. Saliin päästyämme huomasimme oppituntien olevan juuri alkamassa. Kaikki odottivat hiirenhiljaa paikoillaan, joten hiippailimme vähin äänin istumaan.
Kauempaa vilkutti joku. Ilahduin nähdessäni Rennen siellä peräti kaksin käsin heiluttelevan. Nostin käteni varoen pikaiseen tervehdykseen ja kiinnitin sitten huomioni pitkäpartaiseen tonttuvanhukseen, joka parhaillaan laahusti ryhmysauvaansa nojaten luokan eteen.
- Tuo on meidän erityisopettajamme. Hän ei juurikaan enää opeta, mutta käy silloin tällöin pitämässä erityistunteja, Kaapo suhahti.
Opettajatonttu nojautui eteenpäin ja tutki katseellaan tarkasti kaikkia oppilaitaan. Minut huomatessaan hän vilkaisi kysyvästi Kaapoon ja Annaan, tuntui kuuntelevan hetken ja nyökkäsi. Sitten hän katsahti minuun uudelleen ja äkkiä kuulin päässäni häivähtävän viestin, aivan kuin joku olisi toivottanut tervetulleeksi. Vieläkään kukaan ei puhunut. Minua alkoi vähitellen ihmetyttää moinen oppitunti. Niinpä nykäisin Annaa hihasta ja supitin äärimmäisen varovasti: - Mikä tunti tämä oikein on?
Anna nosti sormensa huulilleen. - Shh… hän suhisi.
Painauduin takaisin paikalleni. Vähän ajan kuluttua opettaja lähti pois ja oppilaat nousivat siirtyäkseen toiseen paikkaan, ilmeisestikin uutta oppituokiota varten. Nyt vasta Anna kääntyi puoleeni.
- Harmi, ettei ehditty ennen tunnin alkua varoittaa, mistä on kysymys. Me harjoiteltiin äsken ajatustensiirtoa. Sitä sanotaan telepatiaksi. Toisin sanoen opettaja kysyi meiltä jokaiselta vuorollaan jotakin ja me vastattiin hänelle.
- Miten se oikein tapahtui? Suuni oli pyöreänä hämmästyksestä. - Minä ainakaan en kuullut mitään.
- No, et tietenkään kuullut, koska senhän pitikin olla äänetöntä viestintää, Anna naurahti. - Minähän sanoinkin, että käytimme keskusteluissa pelkkiä ajatuksia. Ensin täytyy rentoutua ja virittää itsensä niin, että pystyy vastaanottamaan ja lähettämään niitä.
Sanattomana pyörittelin päätäni. Rentoutua? Virittää? Isä joskus viritti viulua, mutta miten itsensä voi virittää?
Anna jatkoi. - Sitten vain keskitytään siihen, mitä ääniaalloilla liikkuu. Toisin sanoen viritetään ikään kuin radion kanavaa, mutta omassa päässä. Joskus välittyy vain tunne tai kuva, joskus taas ajatukset ”kuuluvat” selvästi, ja tuntuu ihan siltä kuin puhuja olisi siinä korvan juuressa. Huomasitko muuten, kun opettaja tunnin alussa katsoi sinua ja näytti sitten kuuntelevan?
Nyökättyäni Anna selitti: - Hän kysyi, kuka sinä olet ja miksi ihmislapsi oli tontuille ja peikoille tarkoitetussa koulussa. Selitimme ja hän salli sinun jäädä.
- Hei, sekö mulle sanoi, että tervetuloa? äkkäsin.
Anna taputti käsiään riemastuneena. - Jos niin kuulit, niin tietysti se oli hän! Ja sulla taisi ollakin ihan oikea viritys, etkä sitä tiennyt!
Kaapo kiirehti meitä joutumaan toisten mukaan.
Näyttämövarusteiksi oli laitettu puita, pensaita ja isoja kiviä. Harjoitukset olivat jo käynnissä nuoren tyttötontun johdolla. Hän kävi tervehtimässä minua ja pyysi sitten Annaa kokeilemaan väikkymistä.
Anna meni puun taakse ja odottaessani, milloin ystävä rupeaisi vilkkumaan eri väreissä, tämä kurkistikin äkkiä puuta vastapäätä olevan kiven takaa. Miten hän sinne oli ennättänyt? Enhän ollut huomannut mitään liikettä. Kaikki taputtivat käsiään ja taas Anna hävisi, mutta ilmestyikin äkkiä viereeni. Hätkähdin ja astuin askeleen taaksepäin. Anna nauroi silmät viiruina.
- Et tainnut odottaa ihan tällaista, hän ilkamoi ja selitti sitten: - Katsos, väikkyminen on sitä, että siirtyy paikasta toiseen käyttämättä jalkoja tai mitään muutakaan apuvälinettä. Ensin on vaikka tässä ja sitten, hups, onkin jo täällä, hän vilkutti kauempana olevan pensaan takaa.
- Se on oikeastaan aineensiirtoa, teleportaatiota. Ihmisiltä vie vielä valovuosia, ennen kuin he sen keksivät, ja se on pitkä aika, Kaapo huomautti vierestä.
- Miten ne vuodet valoisia ovat? Talvellahan tulee kuitenkin pimeää, epäilin.
- Hmm, se valovuosi tarkoittaa matkaa, jonka valonsäde kulkee vuodessa. Esimerkiksi kuusta valo saapuu maahan vähän yli sekunnissa ja auringosta noin kahdeksassa minuutissa ja seuraavaksi lähimmästä tähdestä, Proxima Centaurista sen tulo kestää peräti yli neljä vuotta! Kaapo innostui esittelemään oppimaansa.
- Miten teille opetetaan noin vaikeita asioita, vaikka olette vasta alaluokilla? kummastelin. Pääni oli jo ihan täynnä kaikkia outoja nimityksiä ja tajunnan yli meneviä tapahtumia. Kyllä tonttujen maailma oli sitten monimutkainen!
- Täytyyhän meidän opetella hallitsemaan nämä asiat ennen kuin pystymme tekemään täydesti tontun töitä, Anna huomautti hupsahtaessaan taas viereemme.
- Mutta vilkaisepas tuota ryhmää, hän sitten kuiskasi. – Siellä harjoitellaan levitaatiota. Ei mennä ihan lähelle, ettei häiritä…
Hämmästyksekseni näin Selenan ja Helenan istuvan ryhmän keskellä jalat ristissä ja kädet polvien päälle ylöspäin avattuina. Suhahdin Kaapolle kysymyksen, mitä oikein tapahtui ja tämä supitti takaisin: - Siinä opetellaan täydellistä mielen ja kehon hallitsemista. Katsohan tarkasti!
Ryhmä keskittyi ja sitten äännähdin järkytyksestä; tontut olivat kohonneet ilmaan! Ihan selvästi heidän alitseen näki huoneen toiselle puolelle! He leijuivat hetken paikoillaan, kunnes ohjaavan tontun hiljainen ja rauhallinen ääni ohjasi heidät lattiatasoon takaisin.
- Miten tuo on mahdollista? Oppisinkohan minäkin? tiedustelin kiinnostuneena.
- Kukapa sen tietää? Anna vastasi salamyhkäisesti. – Mutta nyt tulee kiire…
- Hyvänen aika! Pihla, nukutko sinä? Me luultiin jo, että olet tipahtanut huussin alle. Opettaja ravisteli minua hellävaroen. Istuin koulun portailla ja nojasin kaidetta vasten. Luokkatoverit naureskelivat ympärillä.
- Taitaa se oksetustauti ollakin tulossa useammalle, ei kai sinuakaan muuten noin väsyttäisi. Tulehan nyt luokkaan, kun olet järjestäjäkin. Laitoin seinälle sinun näköisesi tytön kuvan. Katsotaanpa, jospa se vähän piristäisi.
Opettaja vei minut sisälle. Seurasin häntä vieläkin vähän pökerryksissäni. Olinko tosiaankin nukahtanut käymäläreissulla? Opettaja asetti minut hartioista pidellen seinän eteen. Siinä silmieni tasolla nauroi iloisesti ihan minun näköiseni tyttö, syntymämerkki oikealla puolella ylähuulen päällä ja toiset etuhampaat vähän vinksallaan kuten minullakin.
- Otin tuon kuvan lehdestä, kun se oli niin ilmiselvästi sinun näköisesi, naamallaan vieläpä samanlainen virnistyskin. Otahan nyt sieni ja pyyhi taulu puhtaaksi. Perttu laittakoon ikkunan auki ja suoristakoon pulpettirivit. Sitten saatte ruveta puolittamaan paperipyyhkeitä. Minä käväisen kotona kahvilla.
Meidän ryhtyessä töihimme opettaja poistui yläkerrassa olevaan asuntoonsa.
Taulun pyyhittyäni istahdin paikalleni. Minun oli saatava kunnolla miettiä kaikkea uutta, mitä tontut taas olivat eteeni saattaneet. Olin vielä välitunnin loputtuakin niin omissa ajatuksissani, etten huomannut opettajan saapumista. Perttu tönäisi minua, kun kaikki muut olivat jo seisomassa, mutta heilautin pojan käden pois häiritsemästä ja havahduin vasta sitten kun opettajan närkästynyt ääni tunkeutui tietoisuuteeni.
- No mutta Pihla! Kylläpä sinä tänään kovakorvainen olet! Käyhän vähän aikaa nurkassa miettimässä, niin jospa se kuulokin palautuisi.
Nolona ja äärettömän häpeissäni kävelin oviseinän keskellä olevan uunin viereiseen syvennykseen toisten virnuillessa vahingoniloisesti.
Pyöreässä tulisijassa räiski ja rätisi iloinen valkea. Uunin ja seinän väliin jäi rako, jonne piiloutuneita paperipalasia töllötin aikani. Sitten katsahdin opettajaan. Tämä neuvoi juuri Kalea laskuissa eikä vilkaissutkaan rangaistavaansa.
Tuijotin nurkkaan rävähtämättömin silmin. Ensin aioin väikkyä salavihkaa nurkasta takaisin pulpettiini, mutta kun se ei onnistunut, keskityin koko mieleni voimin ilmaan kohotakseni ja lyödäkseni ällikällä sekä opettajan että koko luokan. Pinnistelin ja pinnistelin, mutta yrityksistäni huolimatta näin alas vilkaistessani yhä vain jalkani kiinni lattiassa. Lupaa palata pulpettiin en ponnisteluiltani kuullut ja kai opettaja luuli minun ihan vain änskälläni niskoittelevan, koska hän tarttui hartioihini ja kuljetti päätään pyöritellen hölmistyneen oppilaansa paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti