Kevätlauhojen aikaan päästiin vihdoin kunnolla jyrräämään ulkoleikeissä ja pihapiiriin kohosi kaikenlaisia lumirakennelmia. Ollessani pyörittämässä Anjan aloittamaan lumilinnaan tarkoitettua suurta lumipalloa sain yllättäen työntöapua. Renne oli asettanut jalkansa jämerästi maata vasten ja pinnisti kaverinani. Ripsa puristeli käsissään vähän matkan päässä pieniä lumipalloja.
- Lumisottoa varten, Renne selitti. - Katohan sitte kun linna on valamis, nin pittää käövä sottoa, jotta voijaan vallottoa se. Nuo pikkutytöt voesi ensin olla puolustajjie ja me yritetään kukistoa ne.
Innostuin. Niinpä tietenkin. Tohkeissani juoksin kertomaan siskoilleni. Tietenkin nämä riemastuivat oitis ja keskittyivät linnan kasaamiseen. Siitä puuttuikin enää ylin kerros ja peikot apunamme saimme sen pian kutakuinkin valmiiksi. Sitten Taimi ja Hilla piiloutuivat linnan muurien sisälle lumipallokasan kanssa. Ripsa oli heillä vahvistuksena, vaikka he eivät sitä tienneetkään.
Rennen kanssa tulitimme linnaa varmoina voitosta ja kun pikkutytöiltä loppuivat panokset, nostimme jo hurraahuudon. Huuto tyrehtyi kuitenkin huulille, kun muurien sisältä lennähtänyt ammusryöppy yllätti meidät.
- Voitto! kajahti muureilta ja ällistyksekseni näin Kaapon ja Annan sekä Helenan hyppivän siellä riemuissaan käsillään huitoen. Selena ilmestyi Ripsan kanssa linnan takaa syli täynnä palloja.
Hilla ja Taimi seisoivat liikkumattomina paikoillaan. He eivät voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Lumipalloryöpyn he olivat kyllä nähneet, mutta mistä se tuli, sitä he eivät ymmärtäneet.
- Mutta teitä oli niin monta meitä kahta vastaan! änkytin.
Pikkutytöt katsahtivat toisiinsa. - Miten niin kahta? Hilla kysyi. - Yksinhän sinä olet ja me täällä Taimin kanssa vain.
- No kun teillä oli peikko ja tonttujakin apureina ja mulla oli vain yksi peikko, äännähdin.
Renne ponnahti eteeni silmiään ilmeikkäästi räpsytellen. - Vae vaen yksi peikko, hän matki päätään keikutellen ja pakkohan minun oli nauraa.
Pikkusiskot tölläsivät ympärilleen aikansa, mutta eiväthän he nähneet mitään, joten vähin äänin he siirtyivät sisälle, sillä lapaset lotisivat litimärkinä ja muutkin vaatteet roikkuivat lumesta kosteina. Minä puolestani jäin vielä vähäksi aikaa ystävieni pariin lumihevosta viimeistelemään.
Aurinko rupesi vähitellen sulattamaan kodin seinänvieruksilta lumia ja se houkutteli kesäntekoon, auttamaan maanpinnan paljastumista hakkaamalla kantapäillä ja väliin lapionkin terällä jäistä lunta, joka vielä viimeisillä voimillaan yritti takertua maaperään. Kamarin ikkunan alle olikin jo vallattu sopiva lämpäre kinkkaamiseen, vaikkakin se vielä lällyi aika pehmeänä ja rapaisena.
Lauantai-illan kallistuessa loppuaan kohti suuntasin talvelta vallatulle kaivaukselleni ja rupesin tikulla piirtämään hyppyruutua. Talon nurkkakiven takaa pengoin kahvilautasen sirpaleita ja löytyneistä kinkkauskivistä valitsin hieman kuperan kappaleen, jonka heitin ensimmäiseen ruutuun toisten palasten unohtuessa nyrkkeihin.
Multa litsahteli mukavasti jalan alla pomppiessani ruudukon lopussa olevaa taivasta kohti, missä sai kääntyä kahdella jalalla paluumatkaa varten. Taivas oli piirretty nurmikon päälle ja koska tiesin sen olevan liukas, hyppäsin siihen varovasti. Käännös sujui hienosti ja lähdin taiteilemaan kotipesään takaisin. Kuinka ollakaan, ollessani juuri ponkaisemassa yhdellä jalalla toiseen ruutuun poimiakseni kiven ensimmäisestä, kuului veräjältä huikkaus. Käännyin kesken hypyn katsomaan enkä muistanut varoa, joten jalka luiskahti niljakkaalla mullikolla ja lensin nurin. Vaistomaisesti ojensin käteni suojaamaan kaatumista. Kourissa olevat sirpaleet kaivautuivat ihoon ja älähdin tuskasta. Lamaantuneena jäin rapaan istumaan molemmista kämmenistä valuvia verijuovia tuijottaen. Aatu kurkisti huolissaan kuistin katolta, mutta perääntyi huomatessaan tulijan.
Marke juoksi portilta siihen ja kauhistuneena hän kyykistyi ruveten varovasti noukkimaan palasia käsistäni.
- Voi hyvänen aika… Nyt mennään sisälle puhdistamaan kädet ja laittamaan kääre molempiin, hän huolehti. Sitten hän naurahti: - Miten sinä onnistutkin särkemään itsesi aina jostakin? Onneksi nämä eivät kuitenkaan tainneet painua kovin syvälle!
Minua ei naurattanut, mutta myönsin surkeana, että vahingot tuntuivat suorastaan etsivän minua. Tai sitten minä etsin niitä.
Äiti säikähti veren nähdessään, vaikka se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta minun kyseessä ollessani. Hellan vesisäiliössä oli lämmintä vettä, jota hän valutti taasaan ja puhdisti siinä kämmeneni. Vanhasta lakanasta repäistiin taas suikale ja jälleen kerran saisin kulkea käärein koristeltuna. Jodi oli päässyt loppumaan, joten mahdollisen verenmyrkytyksen estäjiksi kietaistiin ranteisiin villalankarenkaat.
- On se kyllä ihan Luojan lykky, että nyt on vasta lauantai, niin haavat ennättävät ainakin vähän parantua ennen kouluun menoa. Saattaa sinulle kyllä silti tulla hankaluuksia kynän kanssa… Minkähän turman sinä seuraavaksi keksit? äiti päivitteli etsiessään minulle kuivia vaihtovaatteita.
- No, maha on vielä ihan ehjä, tuumasin ja lähdin Marken kanssa ulos kaivamaan kantapäillä puroja vesilätäköistä toisiin.
Marken mentyä kotiinsa istahdin kuistin rappusille ja ongin vaivalloisesti tikkurasian taskusta. Nostin auringossa leiskuvan turkoosikiven käsieni väliin toivoen sen parantavan kipeänä sykkivät kämmenpohjat ja painoin odotellessani pääni takana olevaa seinää vasten.
- Hei! kuului kuistin kupeelta. Tonttukaksosethan ne siellä viittoilivat.
Nopeasti pistin kiven taskuuni ja juoksin ystävieni luokse. – Katsokaa! Näytin surkeana heille siteiden peittämiä käsiäni. – Särin ne kinkkakivillä.
- Juu, tiedetään, sanoivat kaksoset yhteen ääneen. – Tule!
Tontut ojensivat kätensä ja hetkessä siirryttiin kaksosten kammioon. Helena istutti minut vuoteelleen ja Selena kiikutti pehmeästi läpikuultavan vihreää valoa säteilevän kiven käteeni.
- Tämä on niitä samoja rannalta löytyneitä kiviä kuin se turkoosikivikin. Pidä nyt tätä kämmentesi välissä. Silmät kiinni! hän huudahti, kun jäin tuijottamaan käsiini.
Tottelin. Kivestä hohkasi suloinen lämpö, joka kierteli pitkin kipeitä kohtia. Se räpsähteli ja ritisi haavoissa. Jollakin kummallisella tavalla se tuntui olevan vuorovaikutussuhteessa omaan turkoosikiveeni. Kun kivi viileni eikä siitä lähtenyt enää minkäänlaista virtausta, ojensin sen Selenalle takaisin.
- Tuntuuko yhtään paremmalta? tämä tiedusteli.
Katselin hämmentyneenä käsiäni. Tosiaan, kipu oli selvästi laimentunut! Joko ne paranivat? Uteliaana olin jo ottamassa kääreitä pois, kun Helena esti sen päättäväisesti.
- Älähän hosu. Anna niiden siteiden olla! Kyllä ne haavat siellä vielä ovat jäljellä ja niiden pitää saada umpeutua rauhassa, hän perusteli.
Nyökkäsin yhä käsiäni tarkkaillen. Kun kohotin katseeni, istuin kotikuistilla jälleen. Mietteissäni otin turkoosikiven uudelleen esille ja annoin auringon leiskua kipinöivinä säkeinä sen pinnalla. Lämpö ramasi somasti, joten nojauduin kuistin tukipuuhun ja ummistin silmäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti