Hän otti käteensä tuohesta tehdyn pullon. - Ja tällaisessa tuohisessa suolapullossa ei muuten suolakaan pääse paakkuuntumaan.
- Hei, tuollaisen minä olen nähnyt ennenkin! huudahdin ja osoitin halkaistuun oksanpäähän kiinnitettyä tuohilevystä pyöräytettyä juoma-astiaa. - Viljami teki marjassa meille tuollaiset lipit, kun meitä janotti. Käännyin innoissani ystävieni puoleen.
Nämä nyökyttelivät hymyillen ja veivät minut seuraavaksi huoneen perälle, mistä löytyi ovi toiseen kammioon.
- Näitä kaikkia säilytettiin oikeasti aitoissa ja kellareissa, mutta viljan jyville oli kyllä olemassa ihan erillisiä viljamakasiinirakennuksiakin. Niitä rakennettiin yli sata vuotta sitten, kun haluttiin varautua katovuosiin, Helena selosti.
- Katovuosiin?
- Niin, ne olivat sellaisia vuosia, jolloin keskellä kesää tuli pakkasyö tai oli liian kauan satamatta tai toisaalta satoi liian paljon, joten sato turmeltui, eikä ihmisillä ollut silloin jauhoja leipään eikä puuroon. Ja jostakinhan piti saada siemeniäkin seuraavan vuoden kylvöä varten. Silloin hoksattiin rakentaa viljamakasiineja ikään kuin pankeiksi, joista voi huonoina aikoina lainata jyviä… Sitten taas parempina vuosina laina maksettiin takaisin korkoineen eli makasiiniin palautettiin jonkin verran enemmän jyviä kuin oli otettu. Se oli vähän kuin kiitosta siitä, että oli tarvitessaan saanut sieltä apua.
- Joo joo! Mutta miten ne ihmiset osasivat tänne kallion sisään tulla, kun enhän minäkään ilman teitä olisi tänne päässyt? tiukkasin.
- Minähän sanoinkin jo, että makasiinit olivat tietenkin maan kamaralla olevia rakennuksia, Helena huomautti kärsivällisesti.
- Oikeastaan me ollaan nyt ikään kuin menneisyydessä, siirryttiin sinne samalla kun ylitettiin tuo kynnys, Selena lisäsi.
- Miten niin menneisyydessä? Eikö tätä sitten oikeasti enää olekaan olemassa? kauhistuin.
- Tavallaan on ja tavallaan ei… Seuraamme tässä tietynlaisia muistijälkiä koko ajan. Jokainen tapahtuma ja esine jättää nimittäin jäljen ja sitä seuraamalla pääsee näkemään menneitä asioita. Häkeltynyttä ilmettäni vilkaistuaan tonttu lohdutti: - Älä huoli, tällaisten asioiden ymmärtäminen on yleensä vaikeaa, joten voit ihan hyvin vain ajatella päässeesi osalliseksi jostakin sellaisesta, mistä ei monikaan ihminen osaa koskaan elämässään edes haaveilla, nimittäin eräänlaisesta aikamatkasta.
- Nyt meidän on palattava. Äitisi saattaa pian kummastella, mihin se pyykkikaveri hävisi, hän tuumasi. Samassa hän nosti päätään ja silmiin tuli outo ilme. – Ja nyt muuten tulikin tosi kiire!
Hän kiepsahti ympäri ja lähti juoksemaan. Me Helenan kanssa porhalsimme perään. Mielessäni pyörivät kaikki uudet asiat, joita olin nähnyt ja kuullut. Pula-aika… Katovuosi… Muistijälki… Aikamatka… Huh sentään!
Kun pääsimme saunan luokse, outo usva peitti tienoon. Lähemmäksi rynnätessäni näin äidin huitovan havulla maata. Minut huomatessaan hän huusi, että Anjan olisi hälytettävä kylän väki, sillä tuli oli riistäytynyt padan alta.
Tontut hyökkäsivät palopaikalle. – Niemi on jo kerran palanut, meidän on estettävä sen palaminen toiseen kertaan! kuulin huudahduksen ennen kotiin syöksymistäni. Anja oli korjaamassa kahvikuppeja pöydästä. - Äiti käski hakemaan naapurit apuun! Tuli on päässyt metsään, huohotin.
- Vastahan se äiti lähti täältä, huolehti vielä, että mihin sinä oikein hävisit, sisar huomautti, mutta meni kuitenkin ulos katsomaan. Nähtyään savun hän käski minun pysytellä Hillan ja Taimin luona ja juoksi sitten salamana ensin Auvolaan ja sieltä enolaan.
Jäin pihalle pikkusiskojen kanssa. Näimme enon kiirehtivän paikalle ja huutavan kovalla, hätääntyneellä äänellä äidin nimeä. Kuultuaan vastauksen hän iski kirveellään muutaman vesan poikki ja rynnisti sen kanssa savuun. Tonttuja ja peikkoja syöksähteli siellä ja täällä. Pian ilmestyi muitakin kyläläisiä kirveineen ja vesureineen ja he levittäytyivät paloalueen ympärille puita kumoon hakaten. Tontut ja peikot näyttivät ohjaavan heitä tarvittaviin kohteisiin.
- Miksi ne noin tekevät? Taimi kysyi kotiin palanneelta Anjalta.
Tämä arveli, että kaipa liekkien leviäminen koetettiin estää kaatamalla puita niiden lähistöltä, koska puusta puuhun tuli lentäisi nopeasti ja koko niemi olisi vaarassa, jos paloa ei saataisi kuriin. Olihan niemi palanut ennenkin ja sitä he kaikki nyt pelkäsivätkin.
Onneksi paloalue ei ollut kovin laaja ja tuntien uurastuksen jälkeen tuli saatiin taltutetuksi. Auvolan Jyri jäi vielä tarkkailemaan mahdollisia palopesäkkeitä, kunnes järkyttynyt isä illalla metsätöistä kotiuduttuaan kiiruhti ottamaan oman vahtipaikkansa. Suurimman osan yöstäkin hän kulki levottomana varmistamassa, että tuli todellakin oli sammunut.
Tunsin itseni jotenkin syylliseksi, koska en ollut pysynyt pyykkipaikalla, olin vain luikahtanut tonttujen matkaan. Onnettomana kääntelin käsissäni Jänöherraa, pumpulilla täytettyä vaaleanpunaista pupua, jolle oli valmistettu mustasta kankaasta täydellinen puku liiveineen. Sen kaulaa koristi kravatti ja päässä koreili hieno hattu.
Pienempänä olin polttavasti kadehtinut pupun ihanaa vaatetusta. Muistelin, miten kerrankin olin mennyt Herra Jänön kanssa talon taakse muilta piiloon, polvistunut, ristinyt käteni ja anonut sydämeni pohjasta, että Taivaan Isä antaisi minun kutistua niin pieneksi, että päälleni mahtuisi Jänöherran sievä puku.
Olin rukoillut ja rukoillut. Ja odottanut. Odottanut pienintäkin merkkiä kutistumisesta, mutta nähtävästi Kaikkivaltias ei sallinut ihmettä tapahtuvaksi, sillä vaikka kuinka olin luvannut antaa pupulle omat vaatteeni sitten kun siitä olisi tullut iso ja minusta pieni, niin me molemmat olimme pysyneet yhä vain samankokoisina kuin ennenkin. Apeana olin viimein palaillut kamariin ja laittanut pupun takaisin pikkusänkyyn punaisesta langasta kudotun Nalle Napakan viereen.
Tuijotin tiukasti Herra Jänöä silmiin. – Muistatko se sinä sitä? kysyin. Mutta Jänö ei vastannut ja huokaisten laskin sen käsistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti