Eilinen suihkusi mieleeni ja sai avaamaan tiukassa nyrkissä olleen käden. Sinertävä kivi oli poissa. Oliko se ollutkin unta? Hätääntyneenä kolusin vuoteen joka sopen. Essun taskustakaan aarretta ei löytynyt.
- Äiti! Missä se Aatun antama kivi on? Surkea huuto kiiri ilmassa.
Toiset istuivat pöydässä pirttiin tormatessani. Anja kääntyi katsomaan.
- Tarkoitatko sitä, joka pyöri selän alla? hän kysyi. - Nostin sen piirongin päälle kylkiluita painamasta. Käy vaikka katsomassa, ei se mihinkään ole hävinnyt.
Aarteeni nökötti piirongin päällä. Kätkin sen hellästi käteeni. Anjan uteluun, mikä siinä likaisessa kivessä niin tärkeää oli, en vastannut, puristin vain huuleni tiukaksi mytyksi. Hellanpankolle jätetty tulitikkurasia oli melkein tyhjä, joten kopistin siitä loputkin tikut pankolle ja laitoin kiveni tilalle.
- Se ei ole yhtään likainen ja se on minun taikakiveni, vastasin sitten salaperäisesti. Vasta nyt sen tiesin, kuten senkin, että aarteelle olisi löydettävä taskua parempi säilytyspaikka.
Isä nousi pöydästä, vetäisi lyyssin hartioilleen ja pörrötti ohimennessään hiuksiani. - Taikakivipä hyvinkin. Mahtaisikohan se pystyä taikomaan nuo rantteella olevat puutkin haloiksi? hän pohti samalla kun kurkotti kintaitaan uunin päältä.
Vilkaisin isään loukkaantuneena. - Ei se sellainen kivi ole, puuskahdin, istuuduin toisten joukkoon ja laskin tulitikkurasian kuppini viereen. Tiesin jo, mihin piilopaikkaan sen veisin.
Ovi kävi ja Viljami hävisi isän perässä rankojen luokse.
Tein tavanomaisen sokeri- ja pullamössöni. Sen tyhjennettyäni nousin ullakolle. Siellä vintin nurkassa, katon ja seinän rajassa, oli tukihirsien välissä kolo, jonne työnsin aarteeni. Piilon tukin tiilenpuolikkaalla. Sen takana kivi olisi turvassa.
Kattoa ropisutti sade voimalla. Pisaroiden tanssi kuulosti niin mukavalta, että minun oli alas palatessani ihan pakko kurkistaa, miltä se näytti. Ulko-oven avattuani näin sateen piiskaavan maata kovalla vauhdilla. Se ilakoi nurmikuoppien pienissä lätäköissä ja ilahtuen oivalsin, ettei näin hyvää uintimahdollisuutta saisi jättää käyttämättä, joten kiireesti huikkasin pirtin ovesta: - Tulkaa äkkiä kartanolle! Täällä on jokaiselle omituinen uimapaikka!
Jäämättä odottamaan toisten vastauksia kiskoin vaatteet päältäni ja syöksyin sateeseen. Riemusta hihkuen heittäydyin lähimpään koloon uimasille. Hilla ja Taimi noudattivat esimerkkiä ihastuneina.
Isä ja Viljami naureskelivat halkoliiterin ovella. Anja puolestaan huusi kuistilta ankarasti, että olisi parasta tulla äkkiä sisälle. Äiti oli kuulemma varma siitä, että vilustuisimme.
- Joo, joo, ihan kohta! lupasin ja siirryin toiseen kuoppaan. Sitten tuli aivastus, toinenkin ja äkkiä ei ollutkaan enää yhtä ihanaa. Kylmä karautteli pitkin vartaloa ja sadepisarat innostuivat yhä armottomampaan vasarointiin.
Täristen juoksin sisälle pikkusiskot vanavedessäni. Hyppelimme pirtin lattialla innoissamme ja vähän viluissammekin, kunnes äiti ilmestyi pyyhkeen kanssa ja komensi vaatteet päälle.
Seuraava aamu paljasti, että Taimi oli sittenkin vilustunut uimareissulla ja istuessani päivemmällä kuistin rappusilla tunsin syvää syyllisyyttä siitä, että olin keksinytkin mokoman lätäköissä rypemisen. Nyt pikkusisko makasi kovassa kuumeessa ja huokua tuuskutti vaivalloisesti. Hänet oli laitettu päiväunille viileään porstuaan vintin portaiden alle, sillä siellä hänen olisi helpompi hengittää.
Muistin olleeni aikaisemminkin Taimin vuoksi hädissäni. Tämä oli ollut noin puolivuotias, kun meille oli kerran joulun tienoilla poikennut naapurin Johannes ja lähtiessään hän oli siepannut kiusoittelutarkoituksessa vauvan kainaloonsa, pistänyt turkkinsa sisään ja sanonut vievänsä mukanaan.
Ja minullekos oli tullut hätä. - Et vie, et vie… Isä, ota Taimi pois! olin hoputtanut, mutta Johannes oli vain astellut ovelle lapsi kainalossaan. Olin purskahtanut itkuun, niin katkeraan, että lopulta en ollut saanut enää vedetyksi henkeä ja olin alkanut sinertyä.
Kyllä Johannes oli säikähtänyt. Hän oli näyttänyt, että katso, minä annan tämän tytön isällesi, en vie mihinkään! Mutta en ollut enää hallinnut hengitystäni, vaan viimeisetkin ilman rippeet olivat pihisseet ulos keuhkoista. Lopulta äiti ei ollut keksinyt muuta kuin pistää menehtymisen partaalla olevan tyttönsä jalat jääriitteiseen vesisankoon ja kylmästä säikähtäneenä olin saanut vihdoin haukotuksi ilmaa sisääni.
Äkkiä Taimi parahti itkuun ja hetkessä olin hänen luonaan. Laskin molemmat käteni pikkusiskon rinnan päälle. Käsiä tikusteli ja kuumotti ja tuntui kuin niiden ja Taimin rintakehän väliin olisi muodostunut näkymätön, pehmeä pallo. Tuntematon voima huojutti niin, että minun oli laskeuduttava polvilleni.
Taimi rauhoittui ja avasi yllättyneenä silmänsä. Sitten hän hymyili. - Lämmin, hän virkkoi ja tarttui punavalkotäpläisenä hehkuvaan käteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti