Juoksin saunalle, epäröin hetken, mutta astuin sitten päättäväisesti sisälle ja lähestyin peräseinää aprikoiden, mitä hirttä pitikään painaa.
Samassa Anna seisoi hilpeänä edessäni. - Arvasin, ettet muista, miten meille tullaan, hän ilakoi.
Pujahdimme pihalle. Anna tanssahteli malttamattomana pyöritellen samalla kaulassaan roikkuvaa pussia. Vaaleankarheat hiukset vain liehahtelivat hänen pienten tontunkasvojensa ympärillä.
Pian Kaapokin juoksi paikalle hengästyksissään. - Nyt mentiin, hän huudahti ja kääntyi myllylle vievän tien suuntaan. – Renne ei pääse, sen on katsottava Ripsan perään.
- Mehän käytiin Jemmarin luona ihan vasta, huomautin juurakoiden yli hyppiessäni.
- Ei me myllyyn nyt ollakaan menossa, Anna naurahti eikä suostunut paljastamaan määränpäätä vaikka kuinka utelin.
Myllypuron luona oli hiljaista, vesikin solisi vain himmeästi. Vilkaisin myllyn suuntaan enkä ensin huomannut mitään, mutta sitten näkyi jauhoinen tontun naama ja käsi vilkutti kiireisen oloisena, heti häviten.
- Jemmari puskee töitä, vaikka vesi ei niin kovasti nyt virtaakaan. Taitaa jakaa jauhoja annospusseihin ja viedä niitä tonttuvanhuksille, Kaapo selitti asettuessaan puron yli johtavalle puunrungolle.
Hän ojensi kätensä ja tartuin siihen. Anna seurasi perässä ja varovasti jalkoja siirtelemällä oli päästy jo melkein yli, kun jalkani lipesi ja se molskahti veteen rangan viereen. Onneksi siinä oli jo ihan matalaa ja tyyntä, joten muuta harmia ei sattunut kuin se, että sukka ja nahkainen varsikenkä kastuivat.
- Ei hätä ole tämän näköinen, lohdutti Anna, istutti minut mättäälle ja veti pois kengän sukkineen sekä kaatoi siitä veden maahan. Hän väänsi sukan kuivaksi, kääri rullalle ja pisti sen takkini taskuun. Sitten hän vetäisi omasta taskustaan flanellipalan ja kietoi sen jalkateräni ympärille. Kenkään hän työnsi hiukan Kaapon metsäaukiolta nyhtämää kulottunutta heinää ja auttoi sen sitten takaisin jalkaani. Voi ihme - jalkine tuntui melkein kuivalta.
Sitä ihmeteltyäni tontut kertoivat kilpaa, että ei niitä sukkia aina ole ollut ja silloin on käytetty vaaterättejä kengän sisässä ja heinääkin joskus toisin paikoin lämmön pitäjinä.
- Kyllä te olette sitten viisaita, kehaisin lähtiessäni reippaasti astelemaan toisten perässä marjanpoimintareissuilta tuttua reittiä.
Kun tultiin laajan hakkuuaukeaman laidalle, ei käännyttykään vasemmalle metsän reunaa myötäillen, vaan jatkettiin polkua suoraan eteenpäin, kunnes saavuttiin vaaran juurella könöttävän ison kiven luokse. Sieltä näki kauas ympärille, melkein kotiin asti. Tiedusteltuani kodin tarkkaa sijaintia tontut ohjasivat käteni osoittamaan koivujen täyttämää rykelmää kohti.
- Katsopa tarkasti noiden puiden keskelle, niin näet kattojen pilkistävän. Nyt ne näkyvät paremmin kuin kesällä, jolloin kaikki lehdet ovat tallella, Anna neuvoi.
Pinnistellessäni silmiä siristellen sormiani pitkin heilautti tuuli puiden oksia ja kodin pärekatosta näkyi selvä häivähdys. Sitten oksat palautuivat takaisin enkä enää nähnyt mitään muuta. Tuntui kuitenkin hyvältä tietää, ettei se koti sentään ihan saavuttamattomissa ollut.
Sitten tontut kääntyivät isoon kiveen päin, joka nojasi toiseen lohkareeseen niin, että sen alle jäi tilava syvennys. Tuonne tulisi hyvä maja, välähti heti mielessäni. Nyt kuitenkin Anna tarttui pussiinsa, vetäisi siitä pillin ja puhalsi ensin pitkän, sitten kaksi lyhyttä vihellystä.
Ääni kujersi ja soi korvissa suloisesti ja olisin mieluusti kuunnellut sitä enemmänkin, mutta Anna pisti pillin takaisin kaulassaan kantamaansa pussukkaan, tarttui toisella kädellään ranteeseeni ja ohjasi syvennykseen. Kaapo tuli perässä ja hänkin otti minua kädestä. Odotettiin.
Maan alla jyrisi kumeasti ja minua alkoi jo vähän arveluttaa. Sitten järkäle kääntyi yllättävän äänettömästi ja kevyesti ympäri paljastaen syvennyksen pohjalla istuvien eteen reitin, josta ei kiveä ympäröivässä maastossa ollut näkynyt merkkiäkään. Astuimme polulle ja kivenmurikka käännähti paikoilleen.
Tien molemmin puolin kohosivat korkeat kalliot ja niiden välisen solan täyttivät kiviset askelmat. Kallioita pitkin kiipeili kukkivia varsia, jotka hehkuivat täydessä väriloistossaan, niin syksy kuin muualla jo olikin. Sain kuulla, että ne olivat köynnöskasveja, joita polun päässä elelevä asukas hoivaili. Kuka ihme siellä mahtaa asua? Mikä paikka tämä oikein on? pohdin portaita kivutessani.
Viimein askelmat loppuivat ja saavuimme hämärään luolaan, jonka keskellä loimusi nuotio. Sen viereen oli kasattu oksa- ja kantoläjä.
- Tervetuloa! Lisääpä tyttöseni vähän tulta siihen valkeaan, niin täällä näkee paremmin, kuului käheä ääni.
Lisää tulta? Valkeaan? Mistä minä sitä osaisin laittaa? Ja mihin? Käännyin neuvottomana ystävieni puoleen.
- Otat vain puita tuosta kasasta ja nakkaat nuotioon, kuiskutti Anna ja tein työtä käskettyä. Liekit leimahtivat korkealle ja niiden valossa näin tulen toisella puolella ohueen viittaan pukeutuneen kumaraisen hahmon. Kavahdin hätkähtäen taaksepäin. Sitten huomasin silmät. Ne tuikkivat ystävällisinä ja lämpöisinä.
- Istumaan… istumaan, siinä on kantoja ihan sitä varten, ääni jatkoi tullessaan lähemmäksi. - Minä olen Vippavaaran noita, velho ja tietäjäksikin kutsuttu, hahmo esittäytyi.
- Sen nimen olet taatusti monta kertaa kuullutkin, eikö niin? Noita tiiraili minua ja nyökkäsin varovasti, valmiina pakenemaan.
- Tosin pelottelutarkoituksessa, arvaan ma, mutta kuten lienet jo huomannut, minua ei suuremmin tarvitse säikkyä… Voi tyttökulta, noita huoahti. - Luulenpa, että monet niistä ihmisistä, joita tulet vielä tapaamaan, ovat paljon pelottavampia…
Noita istahti viereiselle kannolle. Hän tiukensi huiviaan leuan alla ja virkkoi: - No, tyttöseni, sinulla olettaisin olevan yhtä sun toista kysyttävää.
Kun epäröin, noita taputti kättäni ystävällisesti ja silloin äkkiä rohkaisin mieleni. - No jos sinä kerran olet noita, niin lenteletkö sinä pääsiäisenä luudalla? Ja kiusaatko sinä eläimiä?
Henkäykseni tuskin kuului. Räpsymättömin silmin tuijotin suoraan noidan kasvoihin. Voisiko noin kiltin näköinen tehdä pahaa? - Kun vanhat ihmiset sanovat… puolustelin.
Vippavaaran noita hymähti. – Niinhän ne sanovat… Ja lentelenhän minä, tavallaan, enkä pelkästään pääsiäisenä, mutta nuo eläimiin kohdistuvat tihutyöt ovat kyllä ihan puhtaasti ihmisten omaa keksintöä. Jotkut häijyt ihmiset ne itse niitä ovat tehneet ja sitten syyttävät meitä. Hyvät noidat eivät sellaiseen alennu ja mitä hyötyä siitä meille olisikaan?
- Mutta… mitä sinä sitten teet? jatkoin arasti.
- Hmm, no minä nyt puuhailen kaikenlaista… Keittelen esimerkiksi erilaisista yrteistä juomia, rohdoksia ja hauteita. Nytkin tuolla on valmistumassa muun muassa siankärsämöstä rohtoa, jota voi käyttää sekä haavoihin että vilustumiseen ja ruuansulatusvaivoihin… Korjailenhan minä lisäksi vinksahtaneita jäseniäkin, välitän hoitavaa energiaa ja koetan muutenkin opastaa niitä, jotka neuvoa pyytävät, noita luetteli.
- Miten sitä … mikäsenytolikaan… välitetään? Olin aivan ulalla.
- Annahan kätesi, vanhus kehotti. Ojensin hitaasti toisen käteni, mutta noita kurottautui ottamaan käsiensä väliin toisenkin. - Laita nyt silmäsi kiinni, ettei voimavirta karkaa niiden kautta, hän sanoi ja tottelin.
Ensin ei tapahtunut mitään, sitten noidan kädet kuumenivat kuumenemistaan ja äkkiä niistä lähti ikään kuin lämmin puro virtaamaan käsivarsiani pitkin, jatkoi selkärankaan ja valui lopuksi vasempaan polveeni, joka rupesikin yllättäen viilenemään. Nyt velhon kädet melkein polttivat. Hetken kuluttua ne irtosivat käsistäni ja ääni lupasi avata silmät. Raukeana sen teinkin. Kehoni oli rento ja mieleni levollinen.
- Käsitätkö nyt, millaista energiaa tarkoitan? noita kysyi.
En ollut ihan varma, mutta nyökkäsin kumminkin. - No… ehkä… vähän. Sitten kummastelin: - Minkä takia polvessa tuntui kylmältä, vaikka sinun kätesi olivat niin kuumat?
- Minusta näyttikin siltä, että vasemman polvesi kohdalla oli aurassasi tietynlainen aukko, mikä yleensä merkitsee energiavajetta, noita vastasi. - Onko se ollut kipeä?
Myönsin ja noita selitti, että hoitava energia hakeutuikin nimenomaan kipeään paikkaan, joka joillakin tuntui kuumalta, joillakin viileältä ja että se viileä olisi erityisen puhdasta voimavirtaa.
Yllättäen vanhus lisäsi: - Näenpä muuten, että olet aiemminkin ollut tekemisissä tämän voiman kanssa… ja että opit välittämään sitä uudelleen, oikeastaan olet tainnut aloittaakin jo… Sitten hän vaikeni.
Pääni oli entistäkin enemmän pyörryksissä. Minäkö muka oppisin joskus tuollaista? Äkkiä mieleeni nousi hämärä muisto hetkestä, jolloin käsistä oli tuntunut hohkavan outoa voimaa Taimiin tämän sairastaessa. Oliko se ollut samaa voimaa kuin noidalla? Mitenmitenmiten? Entä mikä ihmeen aura minulla muka polvessa oli? Isä kyntää auralla peltoa, mutta…
Noita nousi hakemaan pussia, josta löytyi kolme pientä pulloa.
- Annanpa sinulle mukaan vähän maistiaisia valmisteistani. Siinä on mm. horsmajuomaa, kuusenkerkkämehua sekä hunajaista voikukkasimaa, hän sanoi. - Nyt luulen, että teitä ruvetaan pikku hiljaa kotona kaipailemaan, joten kiitokset vain käynnistä! Eiköhän me vielä joskus tavata. Hän nyökkäsi ja kääntyi nuotioon päin.
Juoksimme portaat alas isolle kivelle asti. Siinä Anna taas puhalsi pilliinsä ja kivi kääntyi vaimeasti jyristen.
Käännähdin tonttujen puoleen. - Tiedättekö te, mistä aurasta se noita puhui? En uskaltanut kysyä, kun kaikki tuntui niin kummalliselta, olin jotenkin sekaisin...
- No, annas kun mietin... Anna pyysi. - Aura on sellainen... energiakenttä, voimakenttä, joka on kaiken elollisen, siis kasvien, eläinten ja ihmisten ympärillä. Se on jokaisella omanlaisensa ja siitä voi nähdä tulevia sairauksiakin paljon ennen kuin ne sitten oikeasti näkyvät, hän koetti selittää. - Se on sellaista kamalan ohutta, kuin harsopilveä...
- Ja mulla on polvessa kohta, jossa sitä ei ole, hätäännyin. - Miten sen saa umpeen?
- Sehän noita antoi sulle sitä hoitoa, niin että kyllä se nyt on jo ummessa, Kaapo huudahti ja huoahdin helpotuksesta. Mitä se äitikin sanoisi, jos saisi tietää, että tyttären polvessa olisi taas jokin reikä ollut?
Saunan luona jätin ystäväni ja kipaisin kotiin. Tuomiseni piilotin eteisen verhon taakse ja kengät riisuttuani sulloin flanellipalan toisen jalkineen sisään ja vasta sitten astuin pirttiin.
- Siinähän se kadonnut karitsa taas on! Minä tässä jo tuumasin hankkiutua etsimään. Istu nyt siihen pöytään, että saat jotain lämmintä suuhusi, äiti hoputti ja kiikutti muikkupottulautasta pöytään.
Huomasin olevani tavattoman nälkäinen, joten kalakeiton liemi ja perunat painuivat alas vauhdilla, mutta muikut kylläkin taisivat jäädä odottamaan pääsyä Emma Tuhkimon ruokakuppiin.
Tyytyväisenä käperryin syönnin jälkeen kirjani pariin.
- Kuulehan, miten sinun toinen kenkäsi on ihan märkä ja sukkia ei näy missään? Äiti tuli eteisestä ja vilkaisi jalkoihini.
- Hyvänen aika sentään! Sinullahan on vain yksi sukka jalassa! Missä se toinen on? Ja mikä rätti täällä kengän sisässä oikein rätköttää? Hän vetäisi tontun antaman kangaspalan esiin ja heilutti sitä edessäni.
- No, se on sen Annan antama lanelli, kun lipsahdin vähän ja jalka kastui. Sukka taitaa olla takin taskussa.
- Herra hyvästi armahtakoon! Et kai sinä taas ole ollut seikkailemassa purolla? Eikö se sana mennyt perille, että siellä on vaarallista? äiti kovisteli.
- Kyllä sinun kanssasi ollaan kohta helisemässä! hän sitten puuskahti.
Koetin mutista, että miten niin yksin, kun olivathan ne tontutkin siellä, mutta äiti oli jo huokaillen ja päätään pudistellen menossa laittamaan sukkaa ja kenkää uunin päälle kuivumaan.
- Mistähän se tyttö lie onkinut tuon nanellipalasenkin, kun liian pieni se on ollakseen isän, hän mutisi itsekseen.
Vähän myöhemmin muistin aarteeni. Hiippailin eteiseen, kurkistin verhon taakse ja päästin huikean huudon.
- Missä minun juomani ovat? Laitoin ne tänne verhon taakse eikä niitä näy nyt missään!
Äiti kiiruhti paikalle. - Mistä sinä puhut?
Selityksen kuultuaan hän voihkaisi ja selitti vieneensä ne ulos, kun oli ajatellut minun kiikuttaneen taas kotiin ties mistä löytämiäni vanhoja pulloja, joissa näytti kaiken kukkuraksi olevan sisällä jotain likaista mönjää.
- Minne sinä panit ne? Niissä oli voikukkasimaa ja horsmajuomaa ja kuusimehua! Sain ne Vippavaaran noidalta! huusin raivoissani.
- Kaadoin tietenkin pois, mitä kaikkia pasiliskoja sellaisessa kuravedessä mahtaa ollakaan, äiti puolustautui. – Ja saisit kyllä vähitellen ruveta karsimaan noita höpökavereitasi, kun olet sentään jo koululainen, hän lisäsi sisälle mennessään.
Raivosin, hypin ja huusin, sieppasin sitten kivirasian pankolta, johon äiti oli sen taskusta nostanut märän sukan vierestä kuivumaan ja juoksin vintille.
Seisoin levottomana kiveä tuijottaen, koetin keskittyä siihen ja vain siihen, kuten kaksoset olivat opastaneet. Värähtelyjen alkaessa vaivuin hitaasti lähimmän vaatelaatikon päälle istumaan. Kiukkuiset ajatukset väistyivät, tuulten humisevat urut pauhasivat ja salaperäistä riemua tuntien sukelsin kiven sinisyyteen, nousin suoraan katon läpi ja leijailin kevyesti ylös.
Ajauduin Vippavaaralle takaisin, suoraan noidan luolaan, missä noita tarkasteli pientä kirjasta. Tunsin hetken houkutusta laskeutua katsomaan opusta lähempää, sillä se kutsui samalla tavalla kuin kivikin oli kutsunut. Mutta en minä jaksanut, liihottelin vain tuulten sylissä eteenpäin.
Huminan viimein hiipuessa löysin taas itseni vintiltä täysin rauhoittuneena enkä pitänyt nousemisella mitään kiirettä. Vasta kun viileä tuulahdus päätyseinän ikkunanrakosesta puhalsi ohuen vaatetuksen läpi, havahduin ja laskeuduin verkkaisin askelin alakertaan.
Äiti ja isä silmäsivät minua tutkivasti, mutta eivät virkkaneet mitään. Pikkusiskojen udellessa, mikä oli ollut hätänä, vinkkasin heidät kamariin, istutin hetekan päälle ja rupesin kertomaan tämänpäiväistä seikkailuani jännittäviä lisämomentteja väliin puikautellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti