Eräänä päivänä sain kamarin piironkia ohittaessani aivan hurmaavan päähänpiston. - Taimii! Hillaa! huusin ja pikkutytöt juoksivat uteliaina paikalle.
- Asuntolassa nukutaan kerrossängyissä ja nyt mekin voidaan. Tässä on monta petiä päällekkäin, meille kaikille oma.
Vetäisin piirongin alimman laatikon tomerasti auki. - Taimi on pienin ja siksi sen on nukuttava alasängyssä, touhusin heitellen lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä lattialle. - Hillan on tuo toinen ja minun ylin, minähän olen iso jo. Alahan kömpiä! komensin ja tottelevaisesti Taimi rupesi mallaamaan itseään alimpaan vetolaatikkoon, mutta ei ennättänyt kuin häthätää pötkähtää osoitettuun makuusijaan, kun koko hökötys keikahti. Se jäi nököttämään alimman laatikon varaan ja kolmesta suusta lähtenyt hätääntynyt ulvonta sai äidin syöksymään pää kolmantena jalkana katsomaan, mikä oli hätänä. Pönkitimme Hillan kanssa piironkia hartioillamme ja Taimi ponnisti käsillään lattiasta.
- Voi hyvä isä! Mitä te taas teette? Kuulosti ihan siltä kuin joltain olisi päätä leikattu! Äiti tarttui toisella kädellä piironkiin ja toisella hän avusti Taimia ryömimään pois vuoteestaan.
Kun piironki seisoi taas vakaasti paikoillaan, äiti viittasi lattialla kasassa lojuviin liinavaatteisiin. - Ja arvatkaapa, kuka nuo joutuu laittamaan takaisin? hän kysyi tuiman näköisenä.
Kumarruin nostamaan lakanaa, joka aukesi siististä kääröstään ja levisi jalkoihin. Äiti tempaisi sen pois, pudisti ja laskosti uudelleen sekä kyykistyi kömpelösti poimimaan loppuja vaatteita. - Mistä te tämän saitte päähänne? hän tiedusteli väsyneesti ja painoi kädellään muhkeaksi pyöristynyttä vatsaansa.
- No kun asuntolassakin nukutaan kerrossängyissä eikä meillä muuta ollut. Ajateltiin, että piironkiin sopisi ainakin kolme, selitin onnettomana miettien samalla, joutuisinko kohta pinkomaan piiskaa pakoon.
Äitiä olisi jo naurattanut koko jupakka, mutta hän tekeytyi ankaraksi. - Nehän ovat oikeita sänkyjä siellä! Ei piironkia ole tehty nukkumista varten, siinä säilytetään vaatteita. Eihän se millään voi pysyä pystyssä, jos siitä kaikki laatikot vetäistään toiselle sivulle, väkiselläkin se silloin keikahtaa. Sitten hän komensi: - Ja nyt joutuin kartanolle!
Kamari tyhjeni vilauksessa.
Muutaman viikon päästä äiti lähti hakemaan uutta vauvaa ja Vappu-täti tuli hoitamaan taloutta. Eräänä päivänä seistessäni tuolilla Anjan aputiskarin vakanssilla täti kietoi ympärilleni sinivalkoraitaisen esiliinansa, lupasi sen ikiomaksi ja sanoi lähtevänsä, sillä äiti tulisi kotiin.
Äiti tulikin. Yksin. Hän istui puusängyllä valkoisena, eksyneen näköisenä. Missä vauva oli? Juntusessa, haetaan moottorilla myöhemmin. Miksi? Ei ollut eläjäksi. Muuttui enkeliksi.
Kirstu nostettiin rantavajan suimusta ulos ruohikolle. Suloinen pikkuruinen poika makasi valkoisessa arkussa ihan hiljaa.
- Voi, otetaan vauva kotiin! anelin pikkuveljen kasvoja silitellen. Vauvahan ilmiselvästi veteli siinä vain tavallisia päiväunosiaan. - Kyllä minä autan hoitamisessa!
Äiti ja isä seisoivat lähellä vakavina. Isä kyykistyi vierelleni.
- Ei se nyt käy, kun vauvan sielu ei ole enää siinä, näethän sinä, ettei se hengitä… Oikeastaan se on nyt vain kuin vauvan riisuma takki… eräänlainen sielun kuori eikä sitä saa pitää kotona… Se on vietävä sellaiseen paikkaan, mihin kaikki kuoret laitetaan.
- Mikä se sellainen paikka muka on? tiukkasin.
- Sitä sanotaan hautausmaaksi.
- Saadaanko me käydä siellä katsomassa sitä?
- No… Tietysti, vaikka ei siellä muuta pääse näkemään kuin katon siitä talosta, johon vauvan kuori on laitettu. Mutta muistella kyllä voi ja sehän me voidaan tehdä täällä kotonakin. Vauva on varmasti mielissään, kun sitä ajatellaan…
- Entä se sielu sitten? Mitä sille on tapahtunut? Kuka siltä sen takin on riisunut? Suuni väpätti.
Äiti vilkaisi isään. - Me luullaan, että vauvelin sielu päättikin jostain syystä palata takaisin sinne, mistä oli lähtenyt… ehkä se unohti jotain… Ja hyvähän siellä on olla, koska takaisin kaipasi… sitä nyt ainakaan ei tarvitse hätäillä, hän lohdutti.
Taimi ja Hilla katselivat vieressä hätääntyneen näköisinä, kun purskahdin itkuun. En millään olisi sallinut isän laittaa kantta kiinni ja nostaa arkkua takaisin vajaan. Eihän nyt vauvaa sinne voinut jättää!
Kotimatkalla pohdin, mihin Jumala oikein tarvitsi niin monta perheestämme, sillä olihan Hänellä luonaan jo Nelli, isosisko, joka oli menehtynyt evakossa kurkkumätään.
Isä oli kertonut joskus, miten Nelli oli sota-aikana takertunut hänen jalkaansa eikä olisi millään päästänyt häntä takaisin rintamalle, oli vain itsepintaisesti nököttänyt siinä jalkaterällä, niin että isän oli ollut hyvin vaikea lähteä.
Kotiin päästyäni hiivin aarteeni luo, suljin kiven tiukasti nyrkin sisään ja laitoin silmät kiinni. Ahdisti, oli vaikea hengittää. Sitten, jälleen, tunsin rengasmaisen värähtelyn niin voimakkaana, että minun oli istuuduttava. Lepo hiipi sisälleni. Mieleen nousi kuva vaaleatukkaisesta tytöstä, joka lempeästi hymyillen kantoi sylissään pientä lasta. Heidän vieressään seisoi minusta vähän vanhempi poika, joka kohotti huolehtivaisesti kätensä ja tarttui sillä pikkupojan käteen.
Ilmassa helkkyi ja helisi. Sanat soivat kuin hopeatiu´ut. ”Ei yksin jätetä lähtenyttä, vaan sylissä hellässä lepäämässä saa viipyä, voimia keräämässä…” Säkeet häipyivät vähitellen, samoin mielikuva ja raukeana avasin silmäni. Hitaasti, kuin unessa, laskeuduin alakertaan, hiivin ikkunanetupenkillä istuvan äidin luo ja sujautin käteni tämän käteen. - Äiti, se vauva taitaa olla Nellin luona, supitin.
Äiti hymyili vaisusti ja pyyhkäisi kädellään sotkuiset otsahiukset silmiltäni.
- Samaa minäkin olen ajatellut, hän kuiskasi takaisin.
- Van kuulepa, kummastelin. – Kun sen Nellin kanssa on joku muukin hoitamassa vauvaa… joku poika...
Äiti säpsähti. - Poikako? Hän tarkasteli minua tutkivasti. - Kyllähän sinne Nellin luokse on meiltä mennyt toinenkin poika, sinusta kahta vuotta vanhempi. Lähti vähän samalla lailla kuin tämä viimeisinkin, ennen syntymistään, hän sitten virkkoi hiljaa. - Mutta onhan tuo mukava ajatella, ettei silläkään mitään hätää ole, hän huokaisi.
Painauduin lähemmäksi äitiä. Kaikki oli sittenkin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti