”On aika muistojen salattujen taas palata mieleen ihmisen, jonka sielu vanha kehossa tässä ikiaikojen tietoon on heräämässä…”
- On aika, on aika… sopersin ja räväytin silmäni auki. Poissa oli kallio, poissa sinivihreä välke. Unikuva häipyi vähitellen, vaikka kuinka koetin pidellä sen reunasta koko tahtoni voimalla. Olin juuri ollut saavuttamaisillani tuikkeen aiheuttajan. Hopeinen kuiske leijui ylläni yhä, vaikken sanoista enää selvää saanutkaan.
Harmissani kiipesin Anjan jalkojen yli puusängyn päätypuolelta, jossa Hilla kuorsata tuhuutti suu puoliavoimena. Taimi liikahteli levottomasti, kun olkapääni osui vihreän pinnasängyn reunaan.
Puuhellassa kohisi ja rätisi iloisesti, vastajauhetun kahvin tuoksu leijui ilmassa ja äidin kasvot kääntyivät päin. - Oisit veikkonen pysynyt vielä peiton alla. Isäkin on vasta pirttipuita hakemassa. Vetäise nyt kuitenkin jotain niskaasi, eihän täällä vielä tarkene.
Huokaisten tottelin, mitä etäisesti kummastelin kyllä vähän itsekin. Pujottauduin äidin ompelemaan kukalliseen hellepukuun, johon oli pikkupöksyjen yläpuolelle ommeltu läppä ja napeilla läppään kiinnitettävät olkaimet ja tanssahtelin rahille sekä kurkotin lautaselta nisuviipaleen.
Viljami nousi haukotellen istumaan uunin eteen penkin ja kahden tuolin varaan laitetulla puusängynkansivuoteellaan, venytteli ja pistäytyi ulos.
Äiti kaatoi kahvia pikkukupin puolilleen. Ladoin siihen niin monta sokeripalaa, että niiden sulaessa astian pohjalle syntyi keltainen hyhmä. Sillä kuorrutin viipaleen, loput imelästä soseesta päätyi suoraan suuhuni hampaita piirittämään. Tyhjentyneen kupin pistin uudelleen pannun eteen ja äiti täytti sen puoliksi kahvilla ja puoliksi maidolla. Kastoin maitokahvissa nisupalasen päätä, hivutin varovasti sen pehmeäksi lysähtänyttä reunaa suuhuni ja seurasin samalla hajamielisesti sormellani kupin kyljessä lankakerällä kisailevien pikkukissojen ääriviivoja.
Puolet nisusta lösähti kuppiin. Hätäilemättä sipertelin siihen loputkin ja seosta lusikalla hämmentäen kierrätin katsetta pirtissä. Oli ihanan hiljaista ja niin harvinaisen rauhallista.
Isä työntyi sisään kantaen käsivarsillaan pitkiä halkoja. Ne hän romautti uunin eteen, vetäisi puuriman päähän isketyn naulan avulla pellit auki ja kurkistettuaan uunin suuluukun peittämään mustaan kitaan rupesi repimään tuomistaan koivuhaloista tuohta sytykkeeksi.
Kun uuni yökkäsi kurkustaan mustan pilven, hän juoksi leväyttämään oven selkosen selälleen ja vähitellen kita suostui nieleskelemään pilveään takaisin, nihkeästi tosin, mutta taipui lopulta ja hetken kuluttua liekit ahmivat puita kodikkaasti humisten.
Äiti siirtyi separaattorin luokse. Tarkoin lusikalla mössönlopun ja vein kuppini kurritorven alle. Äiti veivasi kammesta ja täytti pikkukupin vaahtoavalla, hienon hienosti sinertävänä kuultavalla kurrimaidolla, jonka juoda kurttasin siltä seisomalta. Sitten pistin kupin kermatorven alle ja meinasin saman tien ryyppiä senkin, mutta tuntiessani säärtä vasten puskevan kissan pehmeän turkin ja kuullessani sen anovan maurun, maistoin vain ja laskin kupin lattialle. Kissan kurkusta kurahti tyytyväinen murahdus sen köyristyessä latkimaan.
Kamarin ikkunan luona häilähti varjo ja hetken näytti siltä kuin joku olisi kiireesti väistynyt sen ääreltä. Juoksin kurkistamaan, mutta nähtyäni vain tuulen käsivarsilla tanssivan pihakoivun, käännyin pettyneenä takaisin. Haukottelin.
Vielä petaamaton vanhempien heteka houkutteli enemmän kuin ahdas puusänky, joten mielihyvästä huokaisten käperryin sinne täkin alle sykkyrään vetäen sisääni siinä viipyilevää äidin tuoksua. Selkää vasten painautuva lämpöinen möykky ja ilmoille kiirivä hurina paljastivat Emma Tuhkimon seuranneen kannoilla.
Hämärästi ennätin vielä kuulla Viljamin sulkeman oven vaimean kolahduksen, mutta jo seuraavassa hetkessä olin hujahtanut separaattorin tuudittamana unten utuisten porttien läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti