Yläluokkalaiset harjoittelivat joulujuhliin Tiernapoikia. Harjoituksia seurattiin alaluokkia myöten ja ajan oloon opin kaikki laulut, jotka oikopäätä opetin kotona oleville sisarillenikin. Nämä saivat seisoa vastakkain halot käsissään, kun kuljin rikkaharjan kanssa heidän välistään miekat toisistaan erilleen lyöden ja laulaen ”Hoo-oo, joos miinää ooleen muustaa…” tai ”Hee-ee-roodees hään se aajoi…” Vuorollaan siskot saivat tehdä saman, vaikka kärsivällisyyteni joutuikin välistä kovalle koetukselle, kun he eivät toimineet ihan juuri niin kuin koulussa oli opetettu.
Kesken harjoitusten astuivat sisään enon pikkutytöt Venla ja Emma sekä Niemelän Kaisu. Kaisu istahti penkille seuraamaan harjoituksia, mutta Venla ja Emma menivät suoraa päätä penkomaan halkolaatikkoa. He etsivät tapansa mukaan sieltä aarteita. Tavallisesti laatikosta löytyi kahvipöönapusseja tai lehdistä leikattuja kuvia ja joskus jopa harvinaisia karamellipapereitakin, joille me talon omat tyttäret emme osanneet antaa arvoa.
Nyt Emma löysi pöönapussin yläosassa olleen kortin, jossa lentokone kieppui ilmassa taitavia silmukoita tehden. Venla sieppasi sen häneltä ja sisarottelu leimahti. Venla kerkesi jo raapaista kynsillään pikkusiskonsa kasvoja ennen kuin Anja ehätti väliin. Tämä onki laatikosta isän tyhjän pillitupakkiaskin, antoi sen Venlalle ja palautti kortin Emman käteen.
- Emma löysi tuon ensin, hän selitti Venlalle. - Nyt teillä kummallakin on oma aarteensa. Siinä askissa voi säilyttää vaikka mitä, kiiltokuvia tai sieviä papereita... tai… saatattehan te välillä vaihdellakin niitä - sinä ihailet korttia ja Emma huolehtii laatikosta, hän ehdotti.
Sillä kertaa rauha syntyi ja penkominen jatkui. Onneksi äiti oli ennättänyt polttaa hellassa enimmät roskat, joten lisäkiistoilta vältyttiin.
- Hei, ruvetaan känkkätikaijaa! huudahti harjoituksiin kyllästynyt Taimi äkkiä ja nakkasi miekkansa halkolaatikkoon. Pyörähdin kiukkuisena pöydän ääreen; olin liian iso leikkimään sitä leikkiä.
Hilla, Taimi ja vieraat asettuivat piiriin, tarttuivat toisiaan käsistä, hyppelivät ringissä ja rallattivat: ”Känkkätikaijatin housunlahkeesta puklahti linja-auto, sitten Vekun auto, sitten killin auto. Känkkätikaijati tyrrähteli. Niijän sitä me nooret!”
Itse keksittyä renkutusta mentiin vielä pari, kolme kertaa, sitten rupesi kahvi tuoksumaan liian houkuttelevasti ja katseet hakeutuivat pöydän nisulautaseen. Leikki tyssäsi siihen ja lapset siirtyivät pöydän viereisille raheille. Kahviahan kylässä tarjottaisiin kuitenkin.
- Teillä on kyllä hyvää nisua! Olavi sanookin aina, ettei missään muualla saa yhtä hyvää nisua kuin täällä, kehaisi Venla toista viipaletta kahviinsa kastaessaan ja äitiä nauratti. Hänen silmänsä menivät sikkaraan ja hän tarjosi lisää.
Joulun alla sairastuin. Kuume iski lujat kyntensä kehooni ja vei voimat niin, etteivät jalat kantaneet, antoivat vaan periksi ja saivat lyyhistymään. Sairauden luonteesta heräsi erinäisiä epäilyksiä, joten minut siirrettiin asuntolanhoitajan kamarin yhteydessä olevaan pikkuruiseen sairashuoneeseen. Siellä oli rauhallista. Omassa huoneessa olivat toisten äänet raapineet viiltävinä korvia ja pää oli meinannut haljeta metelin kirskeessä.
Asuntolan pikkujoulujuhlia olin odottanut niin kauan, että halusin ehdottomasti olla niissä mukana, vaikken olisi millään jaksanut edes päätäni kannatella. Niinpä kiltti Kerttu-täti kantoi minut ruokasaliin, jossa juhlat pidettiin ja tädin sylissä, tämän olkaan nojaten vietin sen hetken, minkä nyt jaksoin siellä ollakaan.
Turkoosikiven oli Anja-sisko pistänyt pyynnöstä käteeni ja sen rauhoittamana leijailin utuisessa unimaailmassa suurimman osan päivistä ja öistä. Joskus koulukaverit pistäytyivät kertomassa kuulumisia, samoin opettajat. Matalalla äänellä viimeksi mainitut puhelivat aina jälkeenpäin Kerttu-tädin kanssa. Katsotaanhan vielä lomaan asti, he sanoivat.
Joulujuhlaa edeltävän päivän aamuna Anja hiihti kotiin ilmoittamaan, että minut pitäisi hakea hevosella, koska muuten en pääsisi. Onneksi Ullan isällä oli muutenkin käyntiä kaupassa, joten hän poikkesi paluumatkalla koululle. Samaan kyytiin pääsivät toisetkin ensluokkalaiset. Minut laitettiin reen perälle puoliksi makuuasentoon, sillä päätä en jaksanut vieläkään kannatella, sukset soviteltiin reen laidoille ja Hilma ja Ulla istahtivat sen etuosaan. Sitten Ullan isä asettautui kuskipukille ja hevonen sai lähtökäskymaiskauksen.
Heräsin vasta kotitalon pihalla. Kun äiti näki tyttärensä väsähtäneen olemuksen reen pohjalla, hän henkäisi ääni värähtäen: - Voi raukkaa! ja kantoi minut sylissään sisälle.
Äiti! kuiskasin ajatuksissani. Ääneen sanomiseen ei riittänyt voimia, mutta tuohon sanaan sisällytin mielessäni kaiken sen riemullisen turvaan pääsyn tunteen, minkä sillä hetkellä koin.
Kamarissa minut riisuttiin ja pantiin vuoteeseen. Alussa vain nukuin, mutta vähitellen minut houkuteltiin maistelemaan herkkuja, appelsiineja, omenoita ja makkaraa, joita muulloin hyvin harvoin oli tarjolla ja niin rupesin niiden ja kotiympäristön myötävaikutuksella vahvistumaan parantuen päivien vieriessä lähes entiselleni. Laihanrimpsakammaksi ja kelmeämmäksi kylläkin, mutta omilla jaloillani seisovaksi. En ollutkaan sairastunut polioon, vaikka juuri sitä olivat kaikki pelänneet.
Vaistomaisesti olin pyytänyt vanhempiani pitelemään kädestäni silloin, kun oikein heikotti. Oli kuin olisin saanut voimaa heiltä. Voimavirtaa, pyöri väsyneissä aivoissani ja se tuntui täysin luonnolliselta.
Vanhempani kummastelivat moneen otteeseen sitä, ettei koulusta oltu laitettu kotiin aikaisemmin sanaa lapsen sairastumisesta, oli vain odotettu loman alkamista, puhumattakaan nyt siitä, että häntä olisi hommattu lääkäriin! No, onneksi kuitenkin paranin entiselleni eikä mitään muuta korvaamatonta ollut päässyt tapahtumaan kuin se, että ensimmäiset koulun joulujuhlani jäivät kokematta ja Tiernapojat näkemättä.
Kun pää jo kantoi, istuin vuoteessani ja kutsuin Anjaa. Tämä tuli, istahti vuoteeni laidalle ja kysyi katseellaan.
- Kuule, tiedätkö sinä, missä se kivi on? En ole nähnyt sitä täällä kotona nyt ollenkaan, kuiskasin.
- Mihin sinä laitoit sen asuntolasta lähtiessäsi? sisar kysyi.
- Takin taskuun. Ei kai se vain ole pudonnut rekeen? hätäännyin.
- Äiti kyllä taisi pestä sen takin, Anja muisteli. - Mutta minäpä kysyn siltä, hän lupasi ja kipaisi navettaan, missä äiti ja isä olivat lämmittämässä karjalle vettä muuripadassa.
Ei kulunut kuin hetki, kun sisko juoksi jo takaisin ja kertoi äidin nostaneen rasian takin taskusta astiakaappiin sokerikoolin viereen. Hän meni kaapille ja juoksutti sieltä syliini kuluneen tulitikkurasian.
- Tämä aski se näyttää kyllä vetelevän viimeisiään, hän tuumi. - Minäpä etsin sinulle uuden, hän sitten lupasi ja lähti koluamaan paikkoja.
Tartuin ahnain sormin rasiaan, aukaisin sen ja huokaisin onnesta; siinä se rakas aarre taas oli! Hellävaroen poimin turkoosikiven käteeni ja laskeuduin pitkäkseni peiton alle, suljin silmäni ja keskityin kiven herkkiin värähtelyihin.
”Keho heikkokin hiljaa vahvistuu ja rakkaitten luona parantuu. Ken sairautta joutuu kestämään, kasvaa myöhemmin toisia ymmärtämään…” humisi ympärillä.
Tunsin pikkuhiljaa alkavani keinua edestakaisin ja hiljalleen keinuin ylös, ylös, aina kattoon asti. Liihottelin pirttiin, missä Anja penkoi kaappia, tutki uuninpäällystä ja hoksasi viimein tulitikkurasian hellan pankolta. Sitten hän kurkisti huoneeseen, mutta luullessaan siskon nukkuvan painoi oven varovasti kiinni.
Minullekos tuli hätä; reittihän oli nyt tukittu! Miten pääsisin takaisin vuoteeseen? Silloin humahti ja äkkiä olinkin taas sängyssä, kivi lujasti oikeassa kädessäni. Miten olin siinä onnistunut? Oven läpi? Äännähdin heikosti ja Anja kurkkasi ovesta uudelleen.
- Etkö sinä nukukaan? Katso, löysin ehjän laatikon sitä kiveä varten. Hän toi tulitikkurasian käteeni.
Nyökkäsin. - Niin, minä näin, kun sinä löysit sen tuosta hellan pankolta.
- Yhym. Olihan se ovi raollaan, sisar myönteli.
- Ei kun tuolta katosta katselin ja näin sieltä senkin, että ensin etsit astiakaapista ja sitten uunin päältä.
- Houritko sinä? Ei kai se kuume vain ole noussut uudelleen? Anja läppäsi kätensä otsaani.
Pudistin päätäni, mutta en jaksanut enempää selitellä. Uskokoon sisko mitä tahtoi. Asetin kiven varovasti uuteen säilytyskoteloonsa, silitin sitä ja suljin rasian. Silmät painuivat umpeen ja uni vetäisi mukaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti