21.10.2010

21. JUSTIINA

Ulkona välkehti upea auringonpaiste. Se tuikautteli säteitään ikkunasta pirtin kiiltävälle lattialle muodostaen siihen häikäiseviä heijastuksiaan.
  
Taimi ja Hilla möyrivät jo lumihangessa ja minäkin kiirehdin ulos. Nostin seinää vasten pystyssä olleet sukset maahan, työnsin kenkäni varpaallisiin, pujotin kannantakaset paikoilleen ja lähdin hiihtämään metsään tekemääni latua pitkin. Ilma tuoksui ihanan raikkaalta ja tuuli silitteli hellästi poskia, puhdistaen samalla mielenkin vaikeista ajatuksista.
  
Takin taskussa tärähteli. Valpastuin ja äkkiä korviini kantautui nyyhkytystä. Siinä samassa huomasin hiihtoladun yli polveilevan jäljen, joka mutkitteli sinne tänne puun juurelta toiselle. Lähdin seuraamaan sitä ja tapasinkin kohta pienen peikkotytön, joka nojasi ison männyn kylkeen, painoi käsiään kasvojaan vasten ja itki hillittömästi.
  
Kyykistyin varoen lapsen vierelle. – Kuule, mikä sulla on hätänä?
  
Tyttö kavahti taaksepäin. - K-kuka s-sinä out? hän kuiskasi ilmiselvästi peloissaan.

- Minä olen Pihla, tuosta lähitalosta. Ojensin käteni ja pyyhkäisin hellävaroen kyyneleet pikkuisen poskelta. - Mitä sulle on tapahtunut? Miksi sinä itket? kysyin lempeästi.

- M-minä olin viemässä Ripsalle uutta hänteä sen nukelle, kun se aena tipahtaa poes, kun se on pajusta tehty. Nyt löysin luolan läheltä narruo, van kun olin lähössä viemään sitä, nin minun veli otti sen ja sano, jotta ei se Ripsalle jouva, kuulema ite tarttoo sen. Tyttö veti henkeä vavahdellen.

- Mikset kertonut isälle… tai äidille, että veli teki sellaisen tempun? kummastelin.

- No kun me asutaan kahestaan, kun meijän isä ja äiti ovat vaehtaneet tassoa. Ne joutuvat lähtemään jonni kamalan taovin tähe syksyllä. Ja ne käövät vaen joskus vilikasemassa van eivät soa viipyö pitempään.

- Mutta eikö teillä ole ketään sukulaista, joka voisi huolehtia teistä? kauhistelin. - Liian pieneltähän sinä ainakin näytät asumaan ilman vanhempia. Ja missä se sinun veljesi nyt on?

- Se lähti viemään sitä narruo johonni ommiin kotkotuksiisa.

- Miten sinä sitten tänne jouduit? Onko sinun kotisi jossain lähettyvillä? Etkö sinä osaa väikkyä?

- En minä vielä, kun en oo koulussa. Eksyn, kun lähin sen Juutaksen perrään. Menin sekasi enkä muista enneä, mihin suuntaan pittää lähteä... Pikku peikko painoi kädet kasvoilleen ja painui kumaraan katkeran itkuryöpyn kourissa.
  
Käänsin peikkotytön itseäni kohti ja suljin tämän pienet kasvot käsieni väliin. - Kuulehan. Nyt me tehdään niin, että otan sinut reppuselkään ja vien Ripsan perheen luo. Ne kyllä tietävät, mitä pitää tehdä eikä sinun tarvitse olla yksin. Mikä sinun nimesi on?

- Justiina, tyttö kuiskasi epäröiden, mutta hänen silmissään alkoi kajastaa.

- Ja nyt, Justiina, nyt sinä kiipeät minun selkääni ja sitten mennään, komensin päättäväisesti.
  
Justiina kahlasi hitaasti taakseni ja kyyhöttäessäni matalana suksieni päällä tyttö kietoi kätensä kaulaani.
  
Peikkotyttö oli kevyt ja aseteltuani hänen jalkansa vyötäröni molemmin puolin käänsin sukset ympäri ja palasin kotipihalle. Pistäydyin liiterissä hakemassa ohuen paperinarukiepin, jonka tiesin roikkuvan seinällä naulassa.

- Nyt sitten käväistään äkkiä leikkaamassa tästä palanen, sanoin ja laskin Justiinan portaille. - Pysy siinä, niin minä käyn nopeasti sisällä.
  
Peikkotyttö jäi kiltisti odottamaan. Riensin pirttiin, etsin sakset ja leikkasin narusta pätkän. Sitten arvelin, ettei mitään vahinkoa syntyisi, jos ottaisinkin koko naruvyyhdin mukaani, sillä voisivathan peikot tarvita sitä myöhemminkin ja sujautin vyyhdin taskuuni.
  
Märkiä vaatteita päältään kiskovat pikkusiskot utelivat, minne olin menossa.

- Käyn vain viemässä yhden peikkotytön Ripsan luokse, selitin ohimennen ja he tyytyivät siihen. Ainahan minä olin jotain touhuamassa peikkojen tai tonttujen mukana, joten ei tässäkään sitten mitään sen kummempaa ollut.
  
Ulos palattuani löysin pelosta tärisevän Justiinan kuistin reunimmaisesta nurkasta. Vekku seisoi hänen edessään ja haukkua räksytti kimakasti.

- Vekku, nyt lopetat! komensin tiukasti. - Tämä on pikkuinen Justiina vain eikä taatusti tee pahaa meille kenellekään!
  
Siirsin koiran jalallani syrjään ja nostin kauhistuneen peikkolapsen syliini. - Älä sinä välitä tuosta Vekusta, sillä nyt vain on tapana haukkua kaikkia vieraita, luulee olevansa kovakin vahti. Onneksi se ei pure ja vanhakin se jo on. Otahan minua nyt kaulasta kiinni niin päästään lähtemään.
  
Heilautin Justiinan selkääni ja tämä takertui kaulaani. Nousin suksilleni ja hiihdin ensin maantien päähän ja siitä Auvolan ohi Mäkiharjulle. Ladolle vei vain lumen alta heikosti häämöttävä hevosreen jälki ja hangessa tarpominen otti voimille. Sinnikkäästi, hampaat irvessä peppuroin eteenpäin. Perille päästyäni irrotin sukset jalasta ja kahlattuani rakennuksen takaseinän alla olevalle lumivallin kätkemälle ovelle kopautin siihen lujasti. Se raottui varovasti, mutta nähtyään tulijat Reija leväytti oven selälleen.

- Hyvänen aeka! Mitä sinä Pihla teällä tähän aekaan oekein tiet? hän hämmästeli.
  
Kumarruin auttamaan Justiinaa pois selästäni. - Tätä vain, virkoin. - Löysin metsästä itkua vääntämästä. Oli kuulemma tulossa tänne, mutta sitten veli vei tuliaisen ja ressukka eksyi lähtiessään takaa-ajoon.
  
Reija nosti Justiinan syliinsä. - Pikku reppana, ollaan monta kertoa mietitty, miten te oekein pärjeättä kahestaan. Se Juutas kun ei luovuta, sannoo vaen, että hän pystyy huolehtimmaan teistä kummastahi. Mennäänpä kahtomaan, mitä se Ripsa tuumii, kun näkköö sinut. Tuuhan Pihla sinnäe peremmälle.
  
Epäröin hetken, mutta koska en halunnut jäädä epätietoisuuteen Justiinan kohtalosta, seurasin heitä.

- Etpä taija arvata, Ripsa, keitä minä oven takoa löysin, peikkoäiti huudahti ovensuusta.
  
Ripsa vilkaisi lattialta äänen suuntaan ja kapsahti pystyyn. - Justiina ja Pihla! hän riemuitsi. - Tulukoahan tänne.
  
Touhukkaana tyttö riensi meitä vastaan. Reija laski Justiinan lattialle ja välittömästi Ripsa veti meidät leikkinsä luo.
  
Halkonukke makasi tuohikehdossaan tyytyväisen näköisenä, ilman häntää tosin, mutta se ei näyttänyt juurikaan häiritsevän.

- Minä oun koettanu laoloa tuolle kaekki maholliset nukutuslaolut, van ei se usko! Ripsa päivitteli.
  
Justiina tarttui kehdon laitaan ja rupesi hymisemään omaa tuutulauluaan. Ripsa vilkaisi minuun ja iskin hänelle silmää. Oivalluksen valo pilkahti Ripsan katseessa ja hän kääntyi kuuntelemaan vieraansa laulua. Kun tämä oli lopettanut, hän kuiskutti: - Kato nyt, nyt se nukkuu. Out sinä kyllä yksi veleho näessä asioessa!
  
Justiina nousi mielissään seisomaan. Silitin hänen hiuspörröään ja tyytyväisenä tyttö seurasi Ripsaa viereiseen kammioon.
  
Siirryin Reijan luokse. Tämä oli virittänyt tulen hellaansa ja kaatoi parhaillaan vettä keittoastiaan.

- Mitä sinä luulet tuosta Justiinasta ja sen veljestä? suhahdin. - Pystyvätköhän ne oikeasti asumaan kahdestaan?

- Pystyvät tai eivät, se on mulle yks lysti, peikkoäiti vastasi. - Joka tappaoksessa tuo tyttö jeäpi nyt meille ja kesällä katotaan, mitä tehhään. Kuhan se veli tulloo kottiisa takasi, nin laetan Pepen hakemaan sitä ja otetaan vaekka sehi tänne, ei kaet siinä sen kummempoa. Pakkohan jonkun on ruveta huolehtimaan näestähi orvoesta!
  
Kiedoin käteni Reijan kaulaan. - Kiitos, arvasinhan minä, että sinä keksit jotain… Oikeastaan minun pitäisi nyt mennä, kun ihan kohta tulee pimeä ja jos oikein muistan, niin äiti aikoi vielä hetteelle.

- Etkö jeä ies teelle? Reija kysäisi.
Pudistin päätäni. - En millään ehdi.
  
Makuukammion ovelta huikkasin vielä näkemiit tytöille, jotka ryntäsivät oitis syliini.

- Kiitos kiitos kiitos! huusi Justiina ja Ripsa huusi muuten vain.
  
Huojentunein mielin siirryin ulos ja suuntasin kotiin.
  
Äiti oli pukeutumassa hetteelle lähtöä varten ja lähdin työntöavuksi. Kelkka huojui ja heilui epätasaisissa jäljissä ja vesi loiskui jalaksille jäätäen niiden pohjat sitkaiksi, mutta puolikas saavillista saatiin yhteisvoimin kiskottua perille. Ensimmäinen saavillinen vietiin navetan muuripataan, toinen haettiin ihmisten juoma- ja pesuvedeksi.
  
Muistin, miten olin joskus pienempänä ollut muka äidin apuna työntämässä kelkkaa ja, perässä roikkumisen käytyä liian vaivalloiseksi, olin hypännyt kyytiin sen kannoille, jolloin äiti oli saanut vedettäväkseen entistäkin raskaamman kuorman. No, onneksi tämä oli yleensä huomannut lusmuilut ja komentanut jalat takaisin tielle.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa proosaa

Sylviira kirjoitti...

Kiitos! Siis joku lukee näitäkin juttuja...

Sylviira kirjoitti...

https://www.adlibris.com/fi/kirja/kivi-tahtien-takaa-9789529256419