Talvi saapui tienoot lumivaipallaan kuorruttaen. Puut lepäsivät koristeellisen pitsiverhon alla siihen asti, kunnes tuisku tömäytti niiden harteille raskaat lumitykyt, joita ne urheasti kannattelivat aina kevätlauhoihin asti.
Kovat pakkaset pakottivat Anjan pysyttelemään viikot asuntolassa ja pitivät pienemmät sisarukset kodin seinien sisäpuolella. Eläimille sulatettiin muuripadassa vettä lumesta, mutta aina säiden vähänkin lauhtuessa puki äiti meidät lämpimästi ja otti mukaansa hetteeltä juomaveden hakuun. Isä ja Viljami olivat savottakämpällä eikä hän uskaltanut jättää meitä enää hetkeksikään keskenämme, sillä kerran oli onnettomuus ollut hirvittävän lähellä.
Tuona päivänä äiti oli kiiruhtanut hakemaan navetan muuripadasta lämmintä vettä pirtissä odottaville pyykeille, jotka hän oli edellisenä päivänä laittanut saaviin likoamaan. Jostain syystä livahdin hänen peräänsä, ehkä halusin silitellä vasikkaa, ehkä vain tuntea jännityksen karmivan selkäpiitä pitkin, kun lehmän pitkäripsiset silmät loisivat lautasenkokoisia muljautuksiaan minuun päin.
Kiirehtiessämme puolijuoksua takaisin kuului jo ulos asti hirveä kiljunta. Sisälle rynnättyämme näimme Taimin parkuen keikkumassa korvon reunalla. Väliin hän pukkasi käsillään pyykkivuoresta saaden ylävartalonsa keikahtamaan hetkeksi ylös, mutta kiepsahti saman tien takaisin. Hilla roikkui hänen mekkonsa helmassa ulvoen ja koetti taaksepäin nojaten estää sisarta kokonaan saaviin putoamasta.
Äiti lensi lattian yli ja siepattuaan tytön heilumasta istahti penkille lasta syliinsä pusertaen. - Mitä ihmettä sinä luulit tekeväsi? hän kuulusteli tätä syvän ahdistuksen vallassa.
- Se halusi pestä pyykkiä, ulisi Hilla silmiään pyyhkien. - Minä sanoin sille, ettei saa mennä, mutta se meni vain!
- Ymmärrätkö nyt, miksi niin ei saa tehdä? Äiti katsoi Taimia tuimasti ja tämän nikotellen nyökättyä laski hänet huokaisten lattialle ja lähti etsimään kuivia vaatteita.
Ja niin me siitä lähtien huppuroimme vesikelkan jalasten jäljissä koettaen sinnikkäästi pysytellä pystyssä kapean tieuran vierellä kohoavien lumipenkkojen välissä äidin jukkonarulla kiskoman kuorman perässä. Pienimmät pääsivät vuorotellen kyytiin levähtelemään, minä tarvoin perässä kelkan sarvissa roikkuen. Olin mukamas työntöapuna…
Joulu lähestyi ja jännitys kohosi. Joulupukille kyhättiin toivomuslistoja kunkin ikiomalla kirjoitustyylillä. Luottamus siihen, että kyllä pukki ymmärtäisi, oli vahva.
Äidiltä meinasivat hermot mennä meidän villiintyneistä riekkumisistamme. Minä varsinkin riehaannuin taloon poikkeavista vieraista aina niin, ettei kouhotuksesta meinannut millään tulla loppua. Kerran sitten kiipesin syylingit jalassa kamarista uunin eteen siirretyn puusängyn käsinojalle kurkottamaan leivinuunin päällä kuivumassa olleita vanttuitani, liukastuin ja tulin alas kolinalla. Matkalla teloin otsani aukinaiseen uunin suuluukkuun ja veri virtasi. Onneksi äiti sai lopulta virran hyytymään. Ennen kääreen laittamista hän ympäröi haavan verenmyrkytyksen estämiseksi jodiringillä. Uteluuni hän vastasi vain, että niin ennen vanhaan tehtiin eikä hän muutakaan keinoa tiennyt.
Pysyväksi muistoksi tapauksesta otsaani jäi pystysuora arpi. Toisen sain lähempänä joulua, koulun kuusijuhlailtana. Juhliinlähtöhurmiossa kierrettiin pikkusiskojen kanssa ympyrää pirtin lattialla ja kuinka ollakaan, vauhdin kiihdyttyä huimaksi villasukat luistivat jälleen ja tällä kertaa otsan arpi sai viereensä samansuuntaisen haavan hellan suuluukusta. Mutta pois juhlista ei jääty, joten sinä iltana istuin yleisön joukossa pystypäin, otsallani paksu kääre. Pakkohan sinne kuusijuhlaan oli päästä, niin kauan sitä iltaa oli uteliaisuudella odotettu, kun jännittäviä ohjelmarippeitä oli Anjan mukana pitkin syksyä korviin tihkunut.
Anjan päästyä joululomalle aloitti äiti leipomisurakkansa. Edellisenä iltana hän oli lisännyt taikinapytyssä elävään taikinajuureen vettä ja vähän ruisjauhoja. Sitten hän oli peittänyt sen kannella ja jättänyt käymään yön yli lämpimän uunin päälle. Nyt aamulla hän laittoi siihen suolaa ja ruisjauhoja sekä sekoitti sitä aluksi männyn latvasta tehdyllä monisorkkaisella hierimellä, mutta kun seos rupesi sakeutumaan, hän vaivasi sitä käsin. Taikinan päälle hän painoi lopuksi kämmenensä syrjällä ristin. Kun se kohoaisi umpeen, olisi se merkki siitä, että taikina olisi valmista leivottavaksi. Sitten hän siirtyi pullataikinan alustukseen.
Anja autteli kaikessa missä pystyi. Savotasta kotiutunut isä huolehti leivinuunista, lisäsi siihen puita ja tyrkki lämmityksen loppuvaiheessa hiilikoukulla kekäleitä kasaan.
Kohonnut ruistaikina leivottiin nurin päin käännetyn pöytälevyn päällä limpuiksi ja reikäleiviksi. Juomalasilla irrotetut reikäpyörylät kaulittiin aivan ohuiksi lättänöiksi ja paistettiin uunin suuhun vedetyn hiilloksen lekolla. Miten ihanilta ne maistuivatkaan lämpiminä niiden päälle sulaneen voin valuessa suupieliä pitkin!
Äiti tiputteli hiilloksen leivinuunin etuosassa olevasta raosta tulisijan alaosaan ja puhdisti uunin pohjan tuhkasta katajaisella uuniluudalla. Ennen luutimista hän kasteli sen vesisangossa, ettei se syttyisi palamaan. Savuavan luudan hän juoksutti kiireen vilkkaa hankeen ja pirttiin jäi hetkeksi leijumaan savun kitkerä tuoksu.
Mekin oltiin taiteiltu omat pullapoikamme ja nekin odottivat nyt pellillä paistamisvuoroaan. Kiinnostuneina katseltiin, miten äiti siirsi leivät pöydältä lyhytvartisella, litteällä ja pyöreäpäisellä pelkalla pitkävartiselle leipälapiolle, jolla hän ylettyi työntämään ne uunin perälle asti.
Aikaa kuluttaakseni kiipesin vintille purkautumaan laatikoihin, joihin oli varastoitu vanhoja tavaroita, sillä mahdollisuuskin siellä lymyilevästä aarrekätköstä kiehtoi. Nostelin pieniksi käyneitä damaskeja, mekkoja, essuja, puseroita, paitoja ja alusvaatteita. Vanhojen lehtien rovio olisi houkutellut, mutta minulla ei ollut tarpeeksi vaatteita päällä kauempaan viipymiseen.
Äkkiä silmiini tuikkasi erään pahvilaatikon takaa pilkistävä kenkäkotelo, jonka kansi oli raollaan. Uteliaisuus heräsi ja pisti kurkkaamaan. Oi ihanuutta: siellä oli ruutuvihkoja ja ihan uusia puuvärejä, lyijykyniä ja pyyhekumeja! Miten joku oli voinutkin unohtaa tuollaiset kalleudet vintille? Oliko tämä nyt se ounastelemani aarre? Salamana käsi sujahti laatikkoon, silitteli ja ihaili. Epäröimättä omin heti yhden vihkon, samoin kynän, kumin ja värilaatikon. Sitten suljin rasian huolellisesti. Aarteesta täytyi pitää huolta, ettei se katoaisi…
Mielihyvästä hyristen kipaisin pirttiin, heittäydyin lattialle mahalleni, avasin vihkon ja värikotelon sekä antauduin taiteelle kielenkärkeä suupielestä toiseen kynän liikkeiden mukana pilkautellen.
Lämmin nisu maistui, mutta nyt en joutanut mössöämään, tyydyin vain häthätää kastamaan pullukkaa kahvissa ja kiiruhdin välittömästi kupin tyhjennyttyä piirustushommiin takaisin.
Vasta nyt sattui Anja katsahtamaan tarkemmin puuhiani. Hän älähti, hyppäsi pystyyn ja tempaisi julmistuneena vihkon lattialta. - Mistä sinä tämän olet saanut? Entä värit?
Kohottauduin kauhistuneena. - Löysin tuolta vintiltä, kun etsin aarretta. Ajattelin, että ne oli unohtunut sinne joltakin, änkytin.
- Vai unohtunut! Tonttu ne oli tuonut sinne joulupukille valmiiksi, ettei tämän tarvitsisi niin paljon tavaroita raahata mukanaan! Mitähän se pukki nyt sanookaan, kun huomaa, että olet vienyt lahjoja sen piilosta?
Vatsaani jysähti jäinen moukari. Järkytys hilasi sitä ylös rintaa kohti, jonne se rupesi levittämään kylmyyttään. Hätäännyin. - Voin minä viedä ne takaisinkin! Katso, en ehtinyt piirtää kuin ihan vain muutamalle sivulle… Mistä minä olisin voinut tietää, että se oli tontun piilo?
- No, olisit kysynyt vaikka meiltä, aikuisethan ne tavallisesti tekevät yhteistyötä tonttujen ja pukin kanssa! Anja raivosi.
- Miksi ne eivät mulle ole siitä puhuneet mitään ja minähän niiden kanssa leikin? Ettehän te edes usko, kun kerron niistä! Sitä paitsi mikä aikuinen sinä muka luulet olevasi? Epätoivoissani säntäsin kamarin sängylle nyyhkyttämään.
Äiti kanteli tiskitaasoja lämpimän hellan päälle ja aloitteli leivinastioiden pesemistä. - Sinun olisi pitänyt kysyä, miksi ne tavarat olivat siellä, hän huomautti. – Eikä sitä nokkaansa tarvitse muutenkaan ihan joka paikkaan pistää…
Oi, miten vihlaisi! Miten äitikään ei ymmärtänyt, ilkeili vain ja lisäsi hätää? Moukari rupesi raivaamaan tuskalle rintaan pysyvää pesää.
- Enhän minä tiennyt, en minä tiennyt! vaikeroin puristaen käsiäni sydäntä vasten lopettaakseni sen kurkkuun pomppimisen.
Isä astui ovesta ja tuli istumaan sängyn reunalle. - No, mikä nyt on hätänä? hän tiedusteli.
- Uhuu…uu…uu, katkera ulina purkautui suustani.
- Mih…nä luuh…lin, että sih…h…hiellä oli aarre… Ja ne olikin jouh…lupukin tavaroita, volisin. - Ja nyt mih…nä olen vah…rastanut ne.
- Hyvänen aika, miten sinä niitä nyt jo pääsit katselemaan? Sanohan, missä niitä on, niin jospa sieltä löytyisi jotain minullekin, isä yritti pistää leikiksi. Mutta kun hän ei saanut mitään järkevää vastausta, hän kääntyi kysymyksineen toisten puoleen.
Kuultuaan, mitä oli tapahtunut, hän kumartui silittämään hiuksiani. - Kuule, jospa se joulupukki ymmärtää vahingon. Sinähän luulit löytäneesi aarteen! Sitä paitsi olisivathan ne tontut voineet piilottaa lahjansa vähän paremmin, hän lohdutti ja vilkaisi Anjaan.
Isän lähdettyä takaisin ulkohommiin jäin niiskuttamaan, puristin turkoosikiven nyrkkini sisään ja ryömin huppuun peiton alle. Kohta leijailinkin seesteiselle sinipilvisaarekkeelle, missä hiljaa hyräilevä Nelli istahti viereeni ja silitteli lempein käsin. Hopeatiu´ut soivat taas. ”Älä turhaan voimia riitaan viskaa, se kaikille liiaksi tuottaa tuskaa. Salli mielesi uneen unohtua ja samalla kivun helpottua…”
Hätääntynyt mieli liukui parantavaan melodiseen mereen ja sen myötä vähitellen rauhoituin ja nukahdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti