8. RENNE

Turkoosikivi värisi hiljaa. Olin aamulla käynyt ihailemassa aarrettani enkä ollut raskinutkaan enää jättää sitä piilopaikkaan, olin vaan tallettanut sen hellepukuni taskuun vakuuttaen itselleni pitäväni sitä tarkasti silmällä, ettei se pääsisi putoamaan.

  

Vilkaisin etsien ympärilleni ja katseeni pysähtyi aitaan. Siristin silmiäni; aivan selvästi jokin karvatupsu oli juuttunut kiinni pystyaidan puiden väliseen rakoon.   Uteliaana kiiruhdin paikalle, tartuin tupsuun ja nykäisin. Yllättäen se ei irronnutkaan, kuului vain vihainen vinkaisu ja tupsu vetäistiin pois. Huomasin katsovani kahteen äkäiseen silmään.

- Mitä sinä minnuo vahtoat? Eikö teällä ou reäpy ies sienie raohassa katella?

  

Suuni loksahti auki ja säikähtyneenä tuijotin itseäni vähän isompaa karvaista olentoa, joka heilutteli häntäänsä kädessään ja puhalsi siihen aika ajoin.

- Etkö soa sannoa suustasi vae aijotko ruveta märisemmään? olio jatkoi.

Kimpaannuin. - Minä en itke enkä vahtaakaan sinua! Tulin vain vilkaisemaan, mikä tupsu tuohon aitaan oli ilmestynyt.

- Se mikkää tupsu ou, se on minun häntä, johon kävi kippeästi! olento huomautti ja puhalsi vielä kerran selkärankansa jatketta huomattavan selväeleisesti.

- Anteeksi! nolostuin. - Kuka sinä olet? utelin sitten. - Minä olen Pihla, tämän talon tyttö.

- Kyllä kaet minä sen tiijän. Sitä vaen en ou aijemmin tienny, että sinä neät minut, vieras huomautti vähän lauhtuneena jo. - Minä oun Renne.

- Mutta mikä ihme sinä oikein olet? En ole milloinkaan ennen nähnyt sinun näköistäsi.

- Johan minä ilimotin sulle, että oun Renne! vieras tuhahti loukkaantuneena. 

- Etkö tuota seleveä puhetta ällyö?

- Tarkoitinkin, että mikä sinä olet, kun et ainakaan tontulta etkä kyllä ihmiseltäkään näytä, ehätin sanomaan.

- Jaa, sinä et oukkaa sitte ennen nähny peikkoja? Renne ilahtui selvästi. - Nytpä sitte neät yhen… ja lisseä assuu tässä ihan lähellä. Halluotko nähä?

- No, mikä ettei? Vilkaisin taloon päin, mutta kun ketään ei näkynyt, en voinut kysyä lupaakaan ja olin siis valmis lähtemään.

Renne viittasi minua seuraamaan ja suuntasi kohti Auvolaa. Hätäännyin. - Odota nyt edes sen verran, että pääsen tämän aidan yli! huudahdin.

Peikko kääntyi, levitti molemmat kätensä sivulleen syvään kumartaen ja kiireesti kapusin veräjän yli. Hupsahdin uuden tuttavani eteen ja tämä lähti tallustamaan verkkaisesti edeltä.

Reija-äiti halasi perillä minua ilahtuneena ja seisoin tönkkönä jännityksestä ja ihan vähän pelostakin. Onneksi Pepe-ukki kätteli vain, mutta pieni tyttö potkaista muksautti sääreen kipeästi. Älähdin väkiselläkin ja astahdin nopeasti taaksepäin.

- Mitä sinä tytön tottero tiet? Reija tarttui tytärtään niskavilloista. - Pittääkö sinnuo aena rettuuttoa, kun et ikinä ällyö, ettei toesie lyyvä? Meehän joutuin tuon laon nurkkaan häppeämään!

Äiti tuuppasi lastaan kohti rakennusta.

Hätäännyin. - Ei minuun sattunut, hämmästyin vain… ei sen Ripsan tarvitse minun takiani latoon mennä, änkytin.

Reija vilkutti silmäänsä. - Elä sinä välitä meijän tavosta. Kyllä se pentu tietää, etten minä pahhoa tarkota, on vaen pakko aena välillä muistuttoa sille, ettei moalimassa eletä ku pellossa ikkään.

Kuin vahvistuksena äitinsä sanoille Ripsa käväisi ladossa, viipyi siellä hetken ja palasi sitten naama kurtussa toisten luokse. - Minä kävin jo nurkassa, hän tuhersi.

- No miten sanotaan? äiti kovisteli.

- Elä suutu! En minä pahalla, peikkotyttö mutisi itkua vääntäen. Vilkaistuaan kulmainsa alta äitiin hän lisäsi: - Anteeksi?

- Sillä laella! Niistä pittää. Reija pisti kätensä puuskaan ja katseli uteliaana, mitä tuleman piti.

- Voi, voi, kumarruin ja kiedoin säälien käteni pienokaisen kaulaan. Tämä puolestaan puristi vyötäröstäni niin, että jalansijat katosivat ja kierähdimme nurmikolle. Itku muuttui naurun tyrskeiksi.

  

Nousin ja autoin uuden tuttavuuden ylös sekä pölistelin molempien yltä enimmät heinänkorret. Sitten huomasin lähistöllä keinahtelevien horsmankukkien ympärillä kirraavan joukon perhosen kaltaisia siivekkäitä, kuin pieniä ihmisiä…

- Hei, mitä nuo ovat? kuiskasin Rennelle.

- Nuoko? Nehän ovat keijuja. Tuo tuossa on Helemi, tuosson Siru ja tuota vieressä olevoa kukkoa heiluttelloo Hilari. Kauvempana näkkyy Heili, Silimu ja Santtu, peikko esitteli. - Terveppä terve! hän huuteli keijuille.

Nämä vilkuttivat ja siirtyivät siipiään värisyttäen vähän kauemmaksi.

Ihastuneena katselin niitä tuokion, sitten Pepe-ukki rykäisi.

- Niin tuota… Haluvaesitko sinä syyvä vattuja? hän mörähti kumealla äänellään. - Teällä on vielä koskemattomiehi paekkoja mistä ehtie, hän lisäsi ystävällisesti.

  

Kohautin hartioitani. - Ihan sama, kyllä kai minä voin vielä vähän aikaa viipyä.

Vatsa kurnikin kyllä jo nälkäänsä, sillä tälle päivälle en ollut antanut sille vielä mitään. Niinpä työnnyin toisten mukana vatukkoon ja ahmin itseni täyteen herkullisia, mehukkaita marjoja. Jok´ikisen vatun kyllä muistin tarkistaa, etten vaan olisi vahingossa vattumatoa nielaissut. Hyi, pelkkä ajatuskin tuntui erittäin, erittäin inhakalta!

Äkkiä mahaan sattui. Se tuntui kivikovalta. Varovasti laahustin ladon eteen ja istuuduin sen kynnyspuulle vatsaani hieroen. Kohta siihen istahti Reijakin. Hän katseli minua mietteissään.

- Taesipa nyt käövä niin köpelösti, ettei älytty varottoa sinnuo ahmimasta liikoa! Hyvä ihme sentään, kun en tuota hoksannu ja äeti-ihminen muka itehi oun, hän päivitteli. - Nyt me viijään sinut suoroa peätä kottiin!

Hän tarttui kädestäni ja yhdessä hujauksessa oltiin kotiveräjän takana.

- Tästä etteenpäen soat selevitä iteksesi. Katotaan me kyllä vielä, että peäset varmasti perille. Meehän nyt, kyllä me vielä nähhään!

  

Peikot nostivat alas veräjän toisesta päästä pari ylintä poikkipuuta, niin että minun oli helpompi kompuroida sen yli. Mahassa väänsi ja kiersi. Kotipihaan saavuttuani suunnistin suoraan huussiin, istuuduin isolle pyöreälle reiälle, kippuroin ja valutin kuin vettä ikään alhaalla odottavalle liejupohjalle. Viimein tunsin antaneeni kaikkeni ja raahustin voipuneena pirttiin.

  

Äiti katsahti ylös silityksensä lomassa. - Missä sinä olet ollut? Anja luuli nähneensä sinun menevän Auvolaan. Miten sinä yksin uskalsit kulkea metsän läpi? Puhuessaan hän ripsutteli pyyheliinalle kostutusvettä pullosta, jonka kierrekorkkiin oli lävistetty naskalilla reikiä.

  

Mutisin, että maha oli kipeä ja menin kamariin pötköttämään. Kohta jouduin kuitenkin nousemaan ja lentämään käymälään uudelleen. Matkalla tirskahteli jo alushousuunkin täpliä.

  

Palattuani äiti irrotti silitysraudan pohjaosan hellalle, pisti sen kahvapuolen pankolle ja tuli luokseni. - Onko sulla ripuli? hän kysyi tarttuen kiinni leuasta saadakseen minut katsomaan silmiinsä. - Mitä sinä olet syönyt?

- Mäkiharjulla vattuja Rennen sakin kanssa.

- Ja mikähän saki se sitten lienee? äiti kallisti päätään.

- Peikkoja ne vain. Siellä oli Rennen ukki ja äiti ja pikkusisko, selitin.

- Ja se ukki oli ihan älyttömän pitkä, isästäkin paljon isompi! Sitten kumarruin äidin puoleen ja supitin: - Mulla mahtoi mennä housuunkin vähän. Purin huultani. Nolotti ihan kamalasti.

- Haluatko vaihtaa puhtaat?

Nyökkäsin ja yhdessä menimme kamariin, jossa äiti otti piirongin laatikosta puhtaat kerrastonhousut ja vei likastuneet likavaatekasaan pyykkipäivää odottamaan.

Heittäydyin sängylle uudelleen. Taimi ja Hilla tallustelivat vierelle.

- Tuliko sulla ä ´ää housuun? tiedusteli Hilla osaaottavasti. Hän seisoi jalat lenkoina polvista taaksepäin lukittuina.

- Ihan pikkusen sitä väkisellä pyrskähti, myönsin hiljaa.

- Mulla kans on monta kertaa turskahtanut, ilmoitti Taimi tiukasti silmiin tillottaen.

- Se sanoi, että pyrskähti, oikaisi Hilla näsäviisaasti.

- Niinhän minäkin sanoin, ainakin melkein, nuorin vastasi ja poistui pirttiin nokka pystyssä.