Vekku Turre Kalevi, mustavalkoinen pystykorva, oli levähtämässä koppinsa luona loputtomista juoksuretkistään väsyneenä. Kävelin itsevarmoin askelin koiran luo, avasin housujen vetoketjun ja vetäisin halkiosta esiin puseronhelman pitäen sitä etusormen ja keskisormen välissä; ”pissasin” koiran päälle. Viljami kulki siitä vesisankoineen hetteelle päin ja hörähti huvittuneena.
Mielessäni välähteli silloin tällöin hämärä kuva isosta harvapuisesta aukiosta, taivalluksesta vasten silmille vihmovaa sadetta, ylläni omituinen viltti, joka suojasi sekä ylä- että alaosaa vartalosta. Vasemmalla olallani kannoin jousta, selässä keikkui nuolikotelo. Etäällä näkyvän kumpareen takana odottivat lampaat minua, paimentansa.
Sitä, milloin sellaisessa paikassa olen voinut olla, oli vaikea käsittää. Mietitytti, olinko oikeasti tuo poika vai tämä tyttö. Kumpi oli todellinen?
Nytkin aprikoin sitä otsa kurtussa, kunnes huomasin Vekun levottoman liikehdinnän. Se nousi paikaltaan, kävi mutkan, nosti jalkaansa ruohotuppaan vieressä ja tuli taas takaisin vikisten ja anovasti silmiin tuijottaen.
Juoksin sisälle. - Isä, isä, Vekulla on jokin hätä! Tule äkkiä katsomaan!
- Mikä hätä sillä nyt olisi, ruokaa ja vettähän sillä oli kupissa ainakin vielä äsken? isä tuumi, mutta seurasi minua ulos. Hän puheli koiralle rauhoittavasti, kumartui ja veti sen luokseen, tunnusteli jäsenet ja mahan aluksen. Sitten hän äännähti ällistyneesti.
- Odotapa hetki, hän komensi ja kantoi koiran sivummalle, asetti sen maahan kyljelleen ja irrotti rautalangan eläimen vatsan alta. Puoliääneen hän manasi hornan tuuttiin mokomat puupäät, jotka tuolla lailla eläimiä kohtelivat.
Vekku suhautti oitis siihen paikkaan ja pyysi meiltä anteeksi katseellaan. Mutta kun oli pakko…
Isän käytöksestä päättelin, että Vekulle oli tehty jotain todella pahaa ja heittäydyin eläimen viereen pitkäkseni, upotin pääni sen karheuteen ja silitin turkkia kyynelten valuessa valtoimenaan. Säälitti koiraparka. Maailmassa piilotteleva käsittämätön Jokin hyökyi musertavana tietoisuuteen, pusersi ja ahdisti, niin että rintaan koski. Taimi ja Hillakin kyykistyivät siihen ja liittyivät kuoroon, vaikka eivät ymmärtäneetkään, miksi. Joka tapauksessa siihen oli syytä, sillä enhän minäkään muuten itkisi.
Jätin heidät ulisemaan ja ryntäsin vintille kiveni luokse. Puristin sen tiukasti käteeni ja ihan kohta tyynnyttävät renkaat lähtivät leviämään. Vaaleatukkainen, kirkashymyinen tyttö siveli hiuksiani hyräillen sielun pohjia myöten värisyttävää laulua. Sävelet jotenkin tempaisivat minut irti siitä paikasta ja kuljettivat ulos talosta.
Kevyesti leijailin pihan yläpuolella, näin pikkusisareni yhä koiraa silittelemässä ja isän kävelemässä liiteriin rautalanganpätkä kädessään.
Musiikki lennätti minut järvelle, missä tonttukaksoset kahlasivat rantavedessä lumpeenkukkia keräillen. He vilkuttivat minulle siitä lentäessäni. Raukeasti heilautin heille kättäni.
Vähitellen hyminästä rupesi erottumaan sanoja. ”On puolesta heikkojen kamppailemassa suuri henkisten voimien valta. Koeta muistaa kulkea maailmassa näiden voimien mahdin alla.”
Hyräily häipyi. Silmäluomeni tuntuivat raskailta. Vain vaivoin sain pinnistetyiksi ne ylös ja äkkiä istuin jälleen ullakolla kivi kourassani. Hyvän olon tunne olemuksessani palautin sen varovasti piilopaikkaansa.
Ruokapöydässä sitten seikkaperäisesti selostin kokemustani. Pikkusiskot kuuntelivat silmät innosta säteillen. Anja ja Viljami naureskelivat. Äiti laittoi silmänsä sirrilleen tutulla tavallaan, vilkaisi isään ja sipaisi hiuksiani. - Taisitkohan taas nukahtaa sinne piiloosi? hän päivitteli.
Ja äkkiä en enää ollutkaan varma, olinko nukahtanut vai en… Hämmentyneenä pistin lusikan suuhuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti