Syksy ahmi kesän loppupäivät ja syyskuun ensimmäisen päivän aurinkoinen aamu kiskaisi minut hereille jo varhain. Pomppasin vuoteesta huolissani siitä, ehtisinkö varmasti ajoissa. Onneksi äiti oli laittanut valmiiksi lämmintä pesuvettä taasaan sekä pinonnut puhtaat vaatteet pirtin penkille odottamaan.
Sukelsin ruudulliseen pyhämekkooni ja uusimpaan esiliinaani, vedin sääriini pitkät vaaleanrusehtavat puuvillasukat, joiden napit kiinnitin flanelliliivin sivuilta roikkuvien kuminauhojen reikiin sekä sovitin jalkani uusiin punaruskeisiin nappaskenkiin. Vaaleaan hiuskuontalooni sain punaisen rusetin. Kauan se ei kaiketikaan siinä pysyisi, mutta lähtöhetken se juhlisti. Uutuuttaan hohtava pieni vihreä reppu vielä odotti penkillä koulutyöskentelyn aloituspäivää täydentämässä. Vatsasta kipristi eikä mitään tahtonut nielautua alas.
Hilla ja Taimi seurasivat himpun verran kateellisina päivän tärkeydestä tietoisia toimiani. Tarttetko vielä tätä? Otatko tämän mukaan? Aiotko nukkua kerrossängyssä? Milloin tuut kotiin taas? he kyselivät.
Anja meni jo kuudennelle luokalle, joten hän olisi kaikessa tukena ja turvana.
Koska kesätie kulki kotimme aidan takaa, ilmestyivät vähitellen kaikki kylän koulukkaat pirtin pitkälle penkille odottelemaan ja kun hetki koitti, ovi purki meidät noin viiden kilometrin edessä odottavalle taipaleelle. Pojat pinkoivat kiemuraiselle metsäpolulle ensimmäisiksi, me tytöt kävelimme rauhallisemmin, samalla tulevaa pohdiskellen.
Ensluokkalaisina me Hilman ja Ullan kanssa kuuntelimme isompien tyttöjen mietteitä hiljaa, niihin pahemmin puuttumatta. Marke ja Vappu aloittivat jo kolmatta luokkaa, joten heidän suhtautumisensa uusiin koulukkaisiin oli hyväntahtoisen alentuvaa…
Koulun piha hotkaisi meidät yhdellä haukkauksella. Henkäisin portilla syvään ja tunsin astuvani pyhään paikkaan. Rakastin jo nyt kaikkea kouluun liittyvää. Elämä, tässä tullaan!
Opettaja soitti kelloa ja ryntäsimme luokittain jonoon portaiden eteen. Vallitsevan tavan mukaan sisälle päästiin sen mukaan, mikä jono rauhoittuisi ensimmäisenä. Päällysvaatteet ja reputkin jätettiin eteisen naulaan ja hipsuttelimme yhteiseen aamuhartauteen yläluokan etuosaan, jossa meidät alaluokkalaiset ohjattiin seisomaan kahteen perättäiseen riviin, tytöt omaansa ja pojat omaansa.
Ensin puhui yläluokan opettaja kesästä ja koulutyöstä, sitten laski sormensa harmonille alaluokan opettaja ja aloitti virren ”Kun koulutyöni alkaa taas…” Hänen äänensä tärisi ja vapisi ja minut yllätti äkillinen naurunpuuska, mutta purin huultani ja keskityin kauhistuneena tuijottamaan varpaisiini. Se auttoi. Onneksi.
Omassa luokassa meidät pistettiin pituusjärjestykseen. Pisimmät lapset joutuivat luokan takaosaan, jonne heidät järjesteltiin kahdenistuttaviin pulpetteihin tyttö-poika -pareittain. Olin tytöistä lyhyin, joten sain kaverikseni pojista pienimmän, Varpulan Pertun, jonka kanssa tälläydyimme ensimmäisen rivin matalimpaan pulpettiin ja niinhän siinä kävi, että ennen päivän loppua olin jo päätä pahkaa ihastunut vierustoveriini.
Ensimmäinen tunti vierähti järjestelyasioissa, mutta kun välitunnin jälkeen opettaja avasi seinäkaapin oven, levisivät silmäni ällistyksen laaksoiksi sinne kätkettyjen aarteiden määrästä. Erivärisiä piirustuspapereita, silkkipapereita, kreppipapereita, liituvärejä, puuvärejä, vesivärinappeja, isoja ja pieniä vihkoja, saksia, liimoja, pensseleitä, salaperäisiä laatikoita ja pulloja suorastaan pursusi kaapista! Henki ihan moisessa salpautui…
Järjestäjät jakoivat lyijykyniä, pyyhekumeja, viivottimia, puuvärejä ja vahaliituja. Ensluokkalaiset saivat lisäksi rihvelitaulun ja kivikynän, jolla siihen harjoiteltaisiin kirjaimia ja numeroita.
Tunnin lopuksi laulettiin ”Pien´on tuossa matkalainen, kirjat, taulut laukussaan; silm´on kirkas, hohtavainen, viel´on puna poskillaan. Minne, minne käy sun tiesi, pieni reipas matkamiesi?”
Seuraavalla tunnilla jaettiin hartaasti odotetut aapiset. Pyörittelin ihastuneena kirjaa kädessäni. Kannen yläosassa luki Aarni Penttilä ja sen alla seisoi valkoinen kukko pidellen toisen jalan varpailla kynää ja kirjaa, jonka sivuille oli kirjoitettu ALKU TYÖN KAUNISTAA sekä LOPUSSA KIITOS SEISOO. Kukkakedolla komeilevan kukon alle oli painettu isoin kirjaimin maailman ihanin sana: AAPISKUKKO!
Olisin heti halunnut ruveta ahmimaan kirjaa, sillä olinhan ollut lukutaitoinen jo ikuisuuksia, mutta pettymyksekseni sitä näin aluksi vain selailtiin ja katseltiin kuvia.
- Tuleeko tästä läksyä? Kuusivuotias Anna janosi kiihkeästi tosi koululaisen asemaa. Me kaikki janosimme ja kysyvät silmät napittivat opettajaa.
- Katsotaanpas… Tehän voisitte tutkailla kotona sitä ensimmäistä sivua ja valita siinä olevasta kuvasta jotain kerrottavaa, opettaja myöntyi.
Vilkaisin kuvaa, jossa juna oli puuskuttamassa asemalle radan viereen pysähtyneiden matkustajien luokse. Oikealla ylhäällä lauleskeli lintu puun oksalla. Pitäisikö kuvasta keksiä tarina vai riittäisikö, jos vain kertoisi, mitä esineitä ja olentoja sivulla oli? No, senhän näkisi sitten huomenna. Joka tapauksessa lapsellista, ihan lällyä!
- Raija tuolla eteisessä tuntuu jo kolistelevan, joten laittakaahan ne kirjat pulpettiinne ja ottakaa ruokaliinat esille, opettaja huomautti.
Tois- ja kolmasluokkalaisilla oli koulussa itse tehdyt liinat, jotka he levittivät pulpetinkansille, mutta me ensluokkalaiset katselimme hämmentyneinä ympärillemme. Mistä meille liinat? Opettaja ilmoitti, että niitä ruvettaisiin tekemään myöhemmin käsityötunneilla, mutta siihen asti voisimme tuoda kotoa jotain vastaavaa. Tänään saisimme tyytyä paperipyyhkeisiin.
Huokaisimme helpotuksesta ja nousimme pulpettien viereen seisomaan kädet ristittyinä, ruokarukousta laulamaan. ”Nyt silmäin alla Jeesuksen olemme tulleet yhtehen. Sä, Herra, kaikki ravitset, siis siunaa pöydän antimet.”
Sitten marssittiin jonossa eteiseen, jonne keittäjä-Raija oli tuonut asuntolan keittiöstä kuorittuja perunoita, ruskeaa kastiketta, leipää, voita ja maitoa. Ruokailuvälineinä olivat kovat ja kalahtelevat lautaset, joita oli sekä keltaisina että oranssisina, rivalliset peltimukit sekä haarukat ja alumiinilusikat. Näistä viimeksi mainituista sai valita, kumpia halusi käyttää.
Keittäjä nosti jokaisen lautaselle perunan tai kaksi ja kaatoi kauhallisen kastiketta päälle. Limppuviipale käytiin voitelemassa erikseen ja samalla vietiin muki yläluokan ruokajärjestäjälle, että tämä kaataisi siihen maitoa valkoisesta emalikannusta, jonka sisältöä hän täydensi välillä lattialla olevasta isosta pääläristä.
Kaikkien syötyä ja siivottua pulpettinsa seistiin taas ja laulettiin: ”Nyt atrialta noustessa kiitämme, Herra, sinua. Sä voimaks sielun nääntyvän myös anna leipää elämän.”
Ruokavälitunnin aikana oli järjestäjä jakanut pulpeteille paperit ja värilaatikot ja ensluokkalaiset saivat tehtäväkseen piirtää kesän kauneimman kukan. Minä piirsin punaiselle paperille valkoisen päivänkakkaran. Sen lehdelle väritin hohtavaa sinivaloa säteilevän kiven. Piirustuksen alakulmaan kirjoitin ylpeänä nimeni. Sitä ei monikaan ensluokkalainen vielä osannut.
Opettaja kehui nimikirjoitustani ja tiedusteli samalla, mikä se sininen kivi oli. Anjan varoittelut muistaessani mainitsin vain lyhyesti nähneeni joskus sellaisen päivänkakkaroiden lähellä.
- Harvemmin noin sinisiä kiviä näillä main pääsee näkemäänkään, opettaja huomautti kiinnittäessään nastalla piirustusta seinälle toisten joukkoon. - Olet tainnutkin löytää ihan aarteen, hän lisäsi ja vilkutti silmäänsä.
Vetäydyin hämillisenä tuolissani taaksepäin. Totta kai se oli aarre, mutta kun toiset eivät kuitenkaan uskoisi, jos kertoisin siitä, tuskin opettajakaan, niin kaiketi olisi parasta vain pitää suu soreasti supussa. Niinpä en sanonut mitään.
Loppupäivästä opettaja istahti ikkunan edessä olevan harmonin ääreen ja rupesi laulamaan. ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan…” Haikein mielin kuuntelin sitä, kovin kaukana se koti tuntui tällä hetkellä olevan… Sitten laulettiinkin ennestään tutut ”Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja…” ja ”Tuuli hiljaa henkäilee…” sekä ”Pieni nokipoika vaan…” ja mieleni reipastui, kun sain liittää ääneni värikkääseen, sinne tänne polveilevaan kirjavaan kuoroon.
Iltapäivällä, kun asuntolassa etsittiin monen tytön yhteisestä huoneesta vuodetta ja valittiin ylä- tai alapetiä, häiriköi mieleni taustalla kateus pikkusisaria kohtaan, nämä kun saivat olla kotona äidin ja isän kanssa. No, ainakin äidin kanssa, isä kun oli usein viikot jollakin savottakämpällä ja Viljamikin oli lähtenyt kouluun jonnekin kauemmaksi.
Illalla minun pitikin peiton alla ihan vähän itkeä, niin, ettei kukaan kuullut. Puristin kiveä nyrkissäni ja onneksi lohdutus pian löysi luokseni. ”Älä lapsonen huolia kanna, sillä eihän elämä anna enemmän kuin määrätty lie. Kyllä enkeli sinua turvassa vie…” kuului kuiske ja se tuuditti minut pikkuhiljaa levolliseen uneen.
Yöllä yllätti pissihätä ja sitä varten oli käytävään laitettu omat sinkkisankkonsa pojille ja tytöille. Hiipiessäni sinne arkaillen näin käytävän seinälle jätetyn leppalampun valossa, että molemmat sankot olivat jo niin piripintaan asti täynnä, ettei niihin mitään olisi mahtunut, mutta kun hätä oli suuri ja ulkona pimeää, oli pakko antaa pissan vain lainehtia. Jalat siinä väkiselläkin vähän kastuivat, mutta kyllähän ne lakanan mutkassa kuivuisivat…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti