Syksyn saapuessa imaisi koulu taas Anjan sisuksiinsa ja Viljami kulki toistaiseksi metsätöissä isän mukana. Hänen myöhemmissä suunnitelmissaan vilahteli kuitenkin maanviljelyskoulu.
Eräänä lauantaina Anja ilmoitti kotiuduttuaan, että saisin tulla jonakin päivänä kouluun kuunteluoppilaaksi. Yläluokan opettaja oli antanut siihen luvan kuultuaan minun käyttäneen Kainuun Sanomia aapisenani ja opetelleen siten omin päin lukemaan.
Uutinen nostatti minussa heti vimmatun tunnemyrskyn. Tarvittavat vaatteet oli löydyttävä sillä siunaamalla hetkellä ja isosisko huomasi heittelehtivänsä kysymysten kuohuissa. Miten siellä oltiin? Missä istuisin? Saisinko olla välillä alaluokassakin? Pääsisinköhän välituntileikkeihin mukaan? Onko siellä pakko syödä? Mitä ruokaa siellä on?…
Selkä suoristui, nokka nousi ja pikkusiskot saivat esimakua Uuden Arvonsa Tuntevan Koululaisen perheeseen ilmestymisestä.
Pyhän seutu meni kitkutellen. Hermostuksissani otin yhteen kaikkien kanssa. Lopulta Anja jo uhkasi olla ottamatta minua milloinkaan mukaansa, ellei käytös paranisi. Se rauhoitti jonkin verran sätkyilyä, mutta ei täysin.
Maanantai ei käynyt, koska se oli ensluokkalaisten vapaapäivä ja nimenomaan heitä halusin tavata, nähdä, millaisia kirjoja ja vihkoja ynnä muita kapistuksia heillä oli käytössään. Mutta tiistaiaamuna istuin jo hyvissä ajoin kahvipöydässä, vaikka kurkkua kuroi kireys, joka ei päästänyt montakaan palaa alas. Syvästi hetken juhlallisuuden tuntien asettelin ja oioin pyhävaatteet päälleni ja liityin sisareni mukana kylän koulukkaiden joukkoon.
Menomatkalla olin näkevinäni tonttuystävät Ison kiven takaa kuikuilemassa ja oitis pinkaisin juoksuun, kiersin kiven ympäriinsä, mutta eihän siellä ketään ollut.
- Mitä ihmettä sinä oikein meinaat? huusi Anja. – Minä olen vastuussa sinusta ja silloin sinä et häivy minnekään! Onko selvä?
- Ei kun minä luulin nähneeni yksiä kavereita, mutta ei niitä sitten ollutkaan, vastasin huolettomuutta tavoitellen. – Enkähän minä mihinkään oikeasti aikonutkaan.
- Höh, mitä kavereita sulla nyt keskellä metsää olisi? Anja aloitti, mutta suhahti sitten, ettei minun kannattaisi koulussa kertoa noista kavereista, koska kaikki eivät sitä takuulla ymmärtäisi. No totta kai minä sen käsitin, en aikonut kenellekään näyttää rasiaa, jonka olin varmuuden vuoksi siepannut mukaani.
Koulun piha avasi sylinsä suloisena, lämpimänä lehahduksena. Kevyt tuulenhenki hipaisi tervetulotoivotuksensa mielihyvän punertamille innokkaille kasvoilleni, koivut humisivat punaisen aidan vieressä kannustaen mene mene, rohkeasti vain…
Onnellisena annoin katseeni kierrellä pihanäkymän jokaisessa sopessa. Vasemmalla olevaa keltaiseksi maalattua, punatiilikattoista koulua vastapäätä kohosi ulkomuodoltaan samannäköinen asuntola, jonka viereen oli pystytetty pikkuinen sauna. Ulkorakennus liitereineen ja käymälöineen muodosti pihan kolmannen rajaseinämän. Jyrkkä rinne pihan toisella puolella vietti järven rantaan, mutta valkoinen portti vartioi tiukasti suljettuna sinne johtavaa tietä.
Astelin peremmälle herkin mielin ja aroin askelin. Kentällä käytiin vauhdikasta jalkapallo-ottelua ja sitä pysähdyin seuraamaan. Tuota minäkin joskus pelaan, haaveilin. Noin minä juoksen ja potkaisen…Mutkittelen noin ja noin ja noin ja vien pallon maaliin… Hurraa!
Sitten soi kello ja kaikki kokoontuivat rappusten eteen.
Harmaatukkainen naisopettaja seisoi portaiden yläpäässä lehmänkello kädessään odottaen, että kaikki hakeutuisivat omiin jonoihinsa. Minäkin työnnyin kotikylän tyttöjen pariin.
Niemelän Vappu vilkaisi minuun veitikkamaisesti. - Koetahan olla sitten kiltisti, ettet joudu nurkkaan, hän suhahti silmää iskien.
- Niin, ja muistakin, ettet puhu tunnilla ilman lupaa! säesti Marke.
Anja tuli luokseni ja sykerryin sisareni kainaloon enkä yrittänytkään vastata. Olipa täällä pelottavaa… puhua ei saanut ja nurkkaankin saattoi joutua… Mitähän sekin tarkoitti ja mitä siellä pitäisi tehdä? Olihan se peikkoäitikin laittanut tyttärensä ladon nurkkaan, mutta en ollut sen kummemmin ottanut selville, mitä Ripsa siellä puuhasi. Olisi ehkä pitänyt… Käsi etsi taskusta turvaa jälleen.
Yläluokan opettaja tervehti minua oikein kädestä pitäen ja yhdessä etsittiin tyhjää pulpettia väliaikaiseksi istumapaikakseni. Sitten alaluokkalaiset jo tömistelivätkin luokan etuosaan. Uteliain silmin he vilkuilivat minua ja yritin seisoa pulpettini vieressä mallikkaasti, kuin aina siinä olisin ollut.
Yläluokan opettaja soitti pianoa. Laulettiin. ”Rakas Isä taivahan, kiitos rauhaisasta yöstä, kiitos leikistä ja työstä uuden päivän alkavan. Neuvo mua oppimaan, anna käytös kuuliainen, mieli nöyrä, auttavainen, kaikki lahjas aikanaan.”
Alaluokan opettaja luki lyhyen rukouksen ja ohjasi sitten oppilaansa omaan luokkaansa.
Yläluokassa opettaja jakoi ripeästi ohjeensa ja kohta kaikki olivat paneutuneet töihinsä. Osa tarkisti kotilaskuja sivutaululla ja osa sepitti tarinaa ainekirjoitusvihkoonsa.
Empien tartuin Anjan antamaan piirustuspaperiin ja pohdin, mitä piirtäisin. Ajatuksissani kaivoin rasian taskustani. Mitäpä jos piirtäisin kiveni? Kukaan ei katsellut ja vaikka olisi katsellutkin, niin mistäpä ne olisivat tienneet, mikä se oli.
Samassa rasiassa tärähti ja se oli vähällä tipahtaa lattialle. Kiireesti kätkin sen takaisin taskuun ja kuultuani kopsauksen ikkunan suunnalta vilkaisin sinne. Olin pompata säikähdyksestä ilmaan, sillä Rennehän siellä ikkunan takana virnisteli ja viittilöi tulemaan ulos. Varovasti pudistin hänelle päätäni. Tänään ei seikkailuille aikaa liikenisi…
- Äiti, miksi koulussa välillä tuntuu ihan pelottavalta, niin kuin sekin, että siellä voi joutua nurkkaan? huolehdin illalla äidin yöletin etenemistä seuratessani. - Entäpä jos vahingossa tekee jotain sellaista, mitä ei saisikaan? Mistä sen tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei?
Äiti oli noukkinut paksusta nyttyrästään hiusneulat pois ja laskenut ne viereensä penkille. Kokeilin yhtä muovista kaksoispiikkiä tukkaani, mutta eihän se siinä pysynyt; olisi tarvittu paljon enemmän hiuksia ja vielä nyttyräkin.
Äiti lohdutti, että maailmaan olikin sen vuoksi sovittu sääntöjä, että niitä noudattamalla pärjäisi. Koulussakin. Sitä paitsi enhän vielä ollutkaan oikeasti kouluikäinen, joten kaikki, mikä tällä hetkellä pelotti, saattoi hyvinkin johtua pelkästä jännityksestä. Vuosi on sentään lapsen iässä pitkä aika ja sen kuluessa ehtisi moni seikka muuttua.
Puhuessaan äiti purki lettinsä hajalleen, suori hiukset sormin selviksi, kampasi ne ja aikoi ruveta letittämään niitä uudelleen.
- Voi, äiti, anna kun minäkin silitän! Sinulla on ihan kuin enkelitukka, kiharalla ja vielä näin pitkäkin! huudahdin.
Äitiä nauratti. Hilla ja Taimikin tulivat kuljettamaan sormiaan äidin hiuksissa, jotka ylettyivät hänen takamustensa alaosaan asti.
- Miksi sinä et anna näiden liehua ihanasti irrallaan? utelin ja heilautin hiuksia ilmaan. - Minä ainakin antaisin.
- Niitä olisikin sitten yhtä ihanasti joka keitossa ja vellissä, äiti vakuutti, jakoi sormillaan hiukset kolmeen osaan ja ryhtyi letittämään niitä yöksi.
Vaivuin ajatuksiini. Muistelin, mitä kaikkea koulussa oli tapahtunut. Aluksi olin seurannut tunteja yläluokassa piirrellen ja opettajan antamia kirjoja selaillen. Ruokailusta oli selvitty vähin vaurioin, sillä olin käynyt kaatamassa piimävellin roskasankoon ennen kuin Anja oli ennättänyt estää eikä opettajakaan ollut sanonut mitään. Jotenkin näytti siltä kuin tämän suupielissä olisi väikkynyt nauru, vaikka hän pitikin päätään tiukasti lautasensa yli kumartuneena. Mutta kun laskisankoa ei näkynyt missään!
Loppupäiväksi Anja oli saatellut minut alaluokkaan. Siellä olin saanut käyttööni vanhan aapisen ja kun opettaja oli kysellyt, mitä sen sivuilla luki, olin uskaltautunut viittaamaan toisten mukana ja vastaamaan päästessäni olin lähes haljennut ylpeydestä!
Laskentotunnilla jotkut pistäytyivät sormeilemassa luokan etuosassa seisovaa litteänappista härveliä. Marke oli selittänyt, että se oli helmitaulu, jolla lasketaan ynnä- ja poislaskuja, elleivät omat sormet ja varpaat riittäneet. Kyllä minua oli hykerryttänyt silkasta mielihyvästä - ensi vuonna tuokin olisi siis käytettävissä ja tietenkinhän minunkin piti päästä vaivihkaa kokeilemaan orsilla liukkaasti pyörähteleviä litteitä, napinnäköisiä puuhelmiä, laskemaan, paljonko on yksi ynnä yksi tai kaksi pois yksi...
Välitunneilla oli leikitty hippasta ja tervapataa, joihin minutkin oli hyväksytty mukaan ja pian olin tuntenut olevani melkein oikea koululainen itsekin.
Viimeisellä tunnilla leikittiin ja laulettiin. ”Kas tuolla pirtti on tuomen alla ja siinä portti on vierustalla, siell´asuu pik pik pikku-Matti, hei, siell´asuu pik pik pikku-Matti, hei! Sai sinisilmät hän ehkä siksi, kun kasvot päivettyi ruskehiksi, ja vaalee tuk tuk Matin tukka on ja vaalee tuk tuk Matin tukka on…” Laululeikki oli pitkä enkä ensin ennättänyt mukaan, kun aikani sujahti toisten katselemisessa. Vasta toisella kierroksella maltoin keskittyä matkimaan opettajan liikkeitä.
Sitten istahdettiin lattialle ja loruiltiin Ukko Nooan sävelellä: ”Are kare noova are kare noova eemisse keemisse kure misse ree. Heksan kuremisse noova heksan kuremisse noova are kare noova are kare noova eemisse keemisse kure misse ree.” Soudettiin lorun tahdissa veneellä, heitettiin uistinta ja koottiin kalat, myytiin ne sekä keräiltiin niistä saadut rahat taskuihin.
Nämä leikit opetin tietysti heti kotiin päästyäni pikkusiskoillekin ja niitä kuultiinkin sitten loputtomiin, vissiin ihan kyllästyksiin asti.
Mielellänihän olisin jäänyt jo kouluun pysyvästi, seuraavaan syksyyn tuntui olevan niin mahdottoman pitkä aika, kokonainen vuosi peräti. Tosin pienoista lohtua toi se seikka, että nyt voisin ilman muuta esiintyä pikkusiskojen silmissä koulujuttujen asiantuntijana, jolle ei niin vain vastaan mäkätettäisikään…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti