Nauliuduin porstuan kynnykselle tuijottamaan. Ihastuksen suloinen virta läikähteli rinnassa ahmiessani eteen avautuvaa näkymää. Puut kahisuttelivat pihan reunamilla lehvistöjään, monivärinen kukkaketo levisi joka puolella ja auringon valossa kimmeltävä vihreä ruohikko suorastaan häikäisi siinä puhtaana ja sateen huuhtomana välkehtiessään.
Se houkutteli nuuhkimaan paljain varpain tuoretta tuoksuaan, ja hetkessä vastasin sen kutsuun. Liu´utin varpaitani pitkin pehmoisen ruohomaton pintaa, aistin siitä uhkuvan lämmön ja sen alla hengittävän mullan aromin. Oli ihan pakko heittäytyä nurmikolle ja levittää käsivarret rajattomaan syleilyyn. Olisin halunnut pusertaa syliini kaiken tämän ihanuuden.
Kierähdin selälleni katselemaan, miten pääskyset helkkyivät silkkaa riemua sujahdellessaan räystäslautojen alle ja pois, alle ja pois, loputtomiin, ja miten poutapilvet lonkoilivat laiskasti taivaan sinessä. Olo oli omituisen löysä - irrallinen ja epätodellinen.
Aurinko jatkoi porottamistaan. Käyrävartinen lusikka vieressä muistutti, mitä varten ulos olin tullut, joten huokaisten kiiruhdin hiekkakasalle. Hiekka sihisi kuivuuttaan eikä siitä saanut muovailtua mitään kelvollista. Niinpä unohduin taas seurailemaan lintujen ilmasukeltelua ja hetken jo luulin itsekin joukossa liiteleväni.
- Hei! Mitä aletaan? kuului samassa.
Hilma kirmaisi pihan poikki. Hänen äitinsä katosi parhaillaan kuistin ovesta sisälle. Tiiti! Tiiti piipaa ja kaikki piipaa, olin pienenä hokenut, kun oltiin vielä asuttu äidin kotitalossa ja aikuiset olivat estelleet serkkua herättämästä.
Hilma kyykähti lähelle. Hän pureskeli pihkapalaa ja ojensi toista. - Toin sullekin purukumia, purhan luona oli hyvä pihkapuu.
- Kiitti. Pistin pihkan suuhuni.
Äänettöminä seurailtiin vieressä ahertavien muurahaisten touhuja, vain leuat jauhoivat. Sitten Hilma ehdotti hiekkakakkujen tekemistä ja pitemmittä puheitta hän nappasi käteensä nurmikolla viruneen kololaitaisen kahvilautasen.
Sotkimme veden ja hiekan keltaisessa, emalisessa kahvipannussa, joka kuhmuraisena nökötti hiekkakasan vierustalla, taputtelimme taikinasta kakkuja ja paistoimme ne auringon lekossa laakean kiven päällä. Sitten tarjoilimme niitä hövelisti toisillemme lehtilautasilta.
- Oi voi voi, kylläpä maha tuli täyteen! Hilma päivitteli ja heittäytyi ruohikolle pitkäkseen vatsaansa taputellen. - Nyt ruokalevolle!
Pötkähdin hänen viereensä ja yhdessä ihailtiin taivaskuvaelmia, kikateltiin venyville pilvimuodostumille ja havahduttiin vasta Hilman äidin ääneen. - Alahan joutua sieltä! Pitää mennä ruuan laittoon, se komensi.
Vastentahtoisesti vääntäytyi serkku äitinsä matkaan. Ettonet saisivat nyt jäädä.
Jatkoin pilvihahmojen ihailemista. Tuijottaessani yläpuolella purjehtivia hattaroita tunsin alkavani keinua edestakaisin ja edestakaisin… Pilvet kasvoivat jokaisen keinahduksen myötä ja äkkiä katselinkin pihaa ylhäältäpäin. Savu suihkusi talon piipusta ja ajatukset pujahtivat pärekattoon. Miltähän se mahtaisi oikein, oikein läheltä näyttää? Siinä samassa jo tutkinkin katon tiukasti toistensa viereen riveittäin ja lomittain aseteltuja pärerivistöjä.
Äiti ilmestyi kuistille ja huiskutin hänelle vimmatusti, mutta äiti ei näyttänyt huomaavan, huikkasi vain: - Katso, etteivät nämä pääse karkaamaan hetteelle tai rantaan! Hän viittasi pikkutyttöihin, jotka rimpuilivat rappusissa.
Kenelle se äiti huusi? Vasta nyt hoksasin nurmikon pienen lojujan. Tämän vatsasta lähtevä ohuen ohut hämähäkin seitti kimalteli yhdyssiteenä välillämme. Kauhistuen tajusin katselevani itseäni ja kuin repäistynä sujahdin takaisin tuntien oitis allani maan heikon väreilyn.
Hämmentyneenä kampeuduin ylös ja pyörähtelin hetken neuvottomana paikallani ihmetellen, mihin se hämähäkin verkko oikein oli hävinnyt, mutta kun sitä ei löytynyt, rupesin yhäkin häkeltyneenä esittelemään sisarille kakkuja ja muurahaisia.
Essuni nähdessään äiti taivasteli sen kuntoa; vastahan olin aamulla saanut puhtaan eteeni! Sitten hän kauhoi keittoa lautasille. - Syökää varovasti, se on vielä kuumaa, hän huomautti. - Ja lopeta sinä se mäikytys! hän komensi minua.
Sylkäisin kuuliaisesti pihkapalan laskisankoon ja kipusin lautasen ääreen.
Oli lihakeittoa. Paksut klöntit eivät innostaneet eivätkä juuri perunatkaan. Kuinka kukaan ylipäänsä saattoi syödä sellaisen lehmän lihaa, joka oli omassa navetassa ammunut? Pystyin nytkin melkein kuulemaan sen yninän ja näkemään häntätupsun heilahduksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti