Isäkin ilmestyi ruokapöytään. - Otatko viipulan vai vaapulan? hän kysyi minulta puukkoa ruislimpun leikkauskohdassa pitäen. Hän oli jo levittänyt siihen voikerroksen valmiiksi.
- Viipulan. Heiluttelin jalkojani yrittäen samalla yltää kielellä nenään. Se ei onnistunut, leukaperiin koski ja niinpä keskityin seuraamaan viipulan joutumista. Se oli aina samanlainen siivu limpusta leikatessa, sanoipa mitä tahansa. Reikäleivän viipula oli kapea viipale, mutta vaapula oli kolmion muotoinen pala.
Pienimmät lusikoivat reippaasti keittoaan. Vain minä pyörittelin palasia lautasella leipää näykkien.
- Mitä me tehdään tuolle lapselle, kun se ei syö? äiti huolestui taas kerran. - Lääkäriin kai se on vietävä.
Hän muussasi perunat ja pienensi lihoja. Perunaa maistoin, mutta liha ei mennyt alas. Ei sitten millään. Yökkäsin ja hivutin vaivihkaa suusta mötkäleen takaisin lautaselle.
- Ruoaksihan ne eläimet on tarkoitettu, siksihän niitä kasvatetaan! isäkin koveni, mutta äiti ei virkkanut enää mitään, siirtyi vain huokaisten huolehtimaan nuorimmaisistaan.
Helpottuneena liu ´uin alas penkiltä ja rimpsuttelin kartanolle. Pieni, harmaa ukkeli liikuskeli hiekkaläjän tuntumissa kuin jotain etsien. Lähestyin häntä kiinnostuneena, mutta äkkiä äijä katosikin. Ällistyneenä kuikistelin ympäristöön, mutta vierasta ei vain näkynyt.
Harmissani juoksin sisälle, jossa syvennyin pirtin penkillä levällään lojuvaan lehteen. Voi, kun osaisi lukea!
Pomppasin pystyyn ja juoksin äidin luokse lehti kädessäni. - Etpä arvaa, mikä kirjain tässä on, väitin ja katsoin häntä ovelasti.
Äiti kallisti päätään. - Noo, olisikohan tuo koo?
- Entä tämä?
- Aa.
- Tuo keppi sitten?
- Eiköön tuo lie ii.
Jatkoin osoitteluani ja äiti paljasti tarvittavien kirjainten salassa piileskelleet nimitykset.
Mutustelin kutakin kirjainta vuorollaan, välillä kävin hyppelemässä lattialla piirtelevien siskojen ympärillä kirjainrimpsua rallatellen. Opin ne.
Äiti noukki kangaslakkeja käsiinsä. - Kipaiskaapa tytöt nyt ulos leikkimään, niin me Anjan kanssa saadaan tiskattua ja lakaistua. Pankaa nämä päähän, ettei tule auringonpistosta.
- Minä ainaskin otan oman pipon, kuulutin ja vetäistyäni kirjavan myssyn päähäni lähdin menemään. - Tulkaa! Aletaan kotista.
Hilla ja Taimi joutuivat mukaan nopeasti. Taimi jännittyi hetkeksi tärisyttämään käsiään ennen kuin pyyhälsi toisten perään. Niin hän teki aina jotain mukavaa odotellessaan.
Mittailin talon takana kasvavien koivujen väliin jääviä nurmialueita. - Tässä on vaikka pirtti ja tähän väliin sopii kamari. Mutta mihin me navetta laitetaan? aprikoin. - Hm, kaipa sekin vielä löytyy… Hilla ota sinä tuo havu ja lakaise lattiat, niin me Taimin kanssa etsitään huonekaluja ja käpyjä, määräsin.
”Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja. Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi, päähän toiseen pirttisen, sievän, hauskan, puhtoisen …” lauloin ja toiset liittyivät mukaan. Laulun vauhdittamina puhdistettiin ensin roskista pirtin ja kamarin alueet ja sitten ne kalustettiin erikokoisilla puupölkyillä ja kivillä. Navetallekin löytyi pian lähikoivun alta sopiva paikka.
Isoista kävyistä saatiin lehmiä ja hevosia, pienistä lampaita ja possuja. Tikkujaloillaan ne pian seisoivat puunjuurten muodostamassa ometassaan. Muurahaisiakin kuljetettiin risuilla ympäröityyn aitaukseen kanoiksi, mutta ne rimpuilivat vähitellen varpujen lomitse karkuteille ja viimein päätettiin pärjätä ilman niitä.
- Kanat voisivat olla leikisti tunkiolla nokkimassa matoja, keksi Hilla ja asia oli sillä ratkaistu.
- Nyt minä keitän pottumaitoa, päätin ja tartuin yksikorvaiseen peltikattilaan. - Mulla ainakin on kamala nälkä. Ihan mahassa kurnuttaa. Menkää te siksi ajaksi nokkaunille tuonne kamarin puolelle.
Hilla ja Taimi tälläytyivät tottelevaisesti kamarin lattialle kyljelleen jalat koukussa, eikä sinne muuten olisi mahtunutkaan. Hyräilin metsän reunasta kesän alussa löytyneen hellan ääressä. Isä oli kertonut sen olleen sodassa tykin ammuksen säilytys- ja kuljetuslaatikkona. Tietenkään emme ymmärtäneet, mitä se tarkoitti, mutta joka tapauksessa esine oli leikkihellaksi just sopiva, olihan siinä kattiloille ja padoille valmiit reiätkin. Kiviperunat porisivat iloisesti hämmennellessäni niitä kierovartisella lusikalla.
Kesken nokkaunien Hillalle tuli pissihätä. Muitta mutkitta hän piipahti aidan luokse ja kyykistyi katajapensaan juurelle.
- Hei, katsokaa mitä minä löysin! hän huudahti ja nosti ihastuneena korkealle soikeaa, ruosteista mötikkää.
Juoksimme uteliaina tarkastelemaan raskasta esinettä. Kääntelimme ja koputtelimme sitä kiinnostuneina.
Äkkiä siihen syöksähti isä hätääntyneenä, tarttui mötikkään ja heitti sen kauas metsään. Osasimme vain tuijottaa.
- Se oli sodanaikainen käsikranaatti, jäänyt aidan alle piiloon, isä selitti. - Tuollaisiin ei saa milloinkaan koskea, muistakaa se! Ei milloinkaan! Pitää heti tulla kertomaan, jos niitä löytyy lisää, sillä ne ovat hyvin, hyvin vaarallisia, saattavat räjähtää ja siihen ne leikitkin loppuisivat. Iäksi.
Järkyttyneenä hän istahti kannolle ja pyyhkäisi otsaansa flanellipaidan hihaan. - Onneksi satuin katselemaan ikkunasta… ja onneksi se ammus ei ollut enää käyttökunnossa, kerran ei tuolla metsässäkään räjähtänyt, hän sitten huokaisi helpottuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti