Jäät lähtivät varhain sinä keväänä ja äitienpäiväjuhliin päästiin vesiteitse. Ilma oli kesäisen aurinkoinen, leppeä tuuli puhalsi ja uusi kevätmekko kohotti juhlatunnelmaa. Sen oli äiti tehnyt lapsilisärahoilla ostetusta sinikukkaisesta, kahisevasta kankaasta. Hillalla ja Taimilla oli samanlaiset.
Juhlissa esitin laulun ”Pensaan alle piiloutuu pieni jänöparka. Mitä tekee, onneton, kun se on niin arka?” Minua jännitti kamalasti ja koetin seisoa opettajakorokkeen äärimmäisellä reunalla, ääni tärisi, mutta loppuun asti pääsin kunnialla.
Perakin lauloi. Hänen isänsä oli kuollut sodassa ja hänet opettaja laittoi laulamaan ”Älä itke, äitini, älä, äiti kulta, vaikka vaan nyt isäni on jo musta multa…” Kaikki kuuntelivat liikuttuneina ja äidit pyyhkivät kyyneleitään.
Sen kummempaa kevätjuhlaa ei ollut, toukokuun lopussa vain saatiin todistukset, jotka vahvistivat, pääsikö luokaltaan vai ei.
Vasta nyt kuulin, että oma opettaja olisi siirtänyt minut jo joululta toiselle luokalle, koska osasin jo niin hyvin lukea ja laskea, mutta johtajaopettaja ei ollut suostunut siihen. Oikeastaan minua se ei juurikaan kiinnostanut, minusta oli ihan hyvä pysyä samalla luokalla Hilman ja Ullan kanssa edelleenkin. Samaa mieltä taisivat olla vanhemmatkin, vaikka asiaa ei sen enempää kotona puitukaan.
Päivät vilistivät joutuisasti normaalien arkisten askareiden parissa, joihin me lapsetkin osallistuimme voimiemme ja taitojemme mukaan. Kesäisin äidillä oli tapana pestä pyykkiä hetteen luona, veden äärellä. Siellä oli rautapata, jonka alle hän kävi jo aamuvarhain sytyttämässä tulen. Kun vesi kiehui, ammensi hän siitä pesuvettä isoon puusaaviin sellaisille vaatteille, joita ei tarvinnut keittää, kuten värillisille ja villaisille. Toiseen isoon saaviin hän oli laittanut jo edellisenä päivänä likoon kiehautettavat liinavaatteet. Nyt hän väänsi niistä likovedet pois, pesi ja nosteli ne sitten rautapataan lipuvedessä kiehumaan. Välillä hän sotki vaatteita korennolla, hämmenteli ja pyöritteli.
Minä olin pyykkikasakkana. Anja emannoi kotona ja tulisi myöhemmin avuksi tännekin Hillan ja Taimin kanssa.
Pyykkilauta kihnutti mukavasti, kun äiti hankasi saavissa olevia vaatteita sitä vasten. Minäkin osallistuin innolla tähän hommaan - oli tosi mukava kyhnyttää omaa mekkoa pyykkilaudan lasiseen haitarisivuun. Touhuissani kävin silloin tällöin sotkemassa padassa kiehuvia vaatteita painellen niitä puukepillä veden alle äidin syrjäsilmin vahtiessa.
Nujuutin mekkoa nyrkeissäni. Äkkiä silmäkulmissa vilahti ja samalla turkoosikivi rupesi liikahtelemaan taskussa. Kuivasin kädet essun helmaan ja ongin kiven laatikosta. Se hohkasi lämpöä ja värisi hiljaa. Jokin seikkailu olisi siis taas odotettavissa.
Kurkistelin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Kohta kuului jo kikatusta, jonka tunnistin. Äitikin nosti päänsä pesusaavin ääreltä ihmetellen, olivatko lapset tulossa hetteelle.
Kuuliko äitikin tuon saman? Salamannopeasti lopetin hommani ja sanoin äidille meneväni kotiin katsomaan, olivatko serkut tulleet ja lähdin saman tien. Äiti huusi tulevansa kohta kahville, Anja voisi keittää sitä vähän ajan päästä.
Kiiruhdin saunalle päin ja matkalla törmäsin Helenaan ja Selenaan.
- Johan sinä huomasit. Me jo meinattiin tulla hakemaan. Mitähän se äitisi olisi siitä tuumannut? Helena kihersi.
- Eihän se olisi nähnyt teitä, huudahdin. - Olisi se kyllä saattanut ihmetellä, kenelle minä oikein puhun. Huvitti moinen ajatuskin. – Tai kyllähän se teistä tietää… Mutta naurunkätkätyksen se kyllä kuuli, totesin sitten lievä kysymys äänessäni.
- Noo, ajateltiin laittaa sinuun vähän vipinää, kun muuten et hoksannut, kaksoset virnuilivat.
- Huh sentään, kyllä mulle tuli kiire! päivittelin. - Minne me muuten ollaan menossa?
- Käydään katsomassa makasiineja, varastoja, joita ennen on ollut rannalla, Selena kertoi. - Tai oikeastaan se on eräänlainen museo, hän tarkensi.
- Me ollaan tyttöjen kanssa monet kerrat etsitty kalliosta ovea, kun vanhat ovat kertoneet, että rannalla on ollut joitain makasiineja. Ja kun rakennuksia ei ole näkynyt, ollaan uskottu, että ne ovat siellä kallion sisässä. Mutta ei me kyllä mitään oveakaan ole löydetty, intoilin siinä pyyhältäessäni. Sitten pysähdyin. - Mikä on museo?
- Se on paikka, johon on kerätty tavaroita menneiltä ajoilta. Niiden kautta ihmiset saavat tietoa entisestä elämästä, omasta historiastaan, Helena selitti.
Niin, Anjallahan oli historiankirja, jossa kerrottiin vanhoista ajoista. Kyllä minä nyt sen verran olin sitä selaillut, että jotenkin käsitin, mistä tontut puhuivat.
Matkalla poikkesin huikkaamaan Anjalle kahvista. Niemelle saavuttuamme hiivimme pellon reunaa pitkin Toivolan rantaan, sinne, missä makasiinien sanottiin olleen. Serkkujen ei ollut väliksi nähdä minua nyt, sillä silloin tontut kaikkoaisivat ja juttu valuisi tyhjiin.
Saavuttiin kallion juurelle. En mitenkään keksinyt paikkaa, mistä sen sisälle pääsisi, mutta kun Selena siirsi vähän pensaan oksia ja painoi sen kätkemän syvennyksen pohjalla tuskin huomattavissa olevaa kohoumaa, kuului vain suhahdus, kun kallioseinämään ilmestyi aukko. Se oli ihan oikean oven kokoinen, tai ainakin melkein - aikuisen olisi pitänyt kumartua reilusti mahtuakseen kulkemaan, mutta me kaksosten kanssa pääsimme siitä lähes suorina.
Sisälle päästyään väänsi Helena oven vieren vipua ja oviaukko sulkeutui pehmeästi. Minua kauhistutti ensin kaikkialla vallitseva pimeys, mutta vähitellen rupesi erottumaan himmeää kajastusta ja pian kammio kylpi keltaisessa valossa. Mistä se tuli, sitä en käsittänyt. Sen täytyi olla taas niitä tonttujen omia keinoja, joihin ihmisen ymmärryskyky ei riittänyt.
Seinähyllyillä lojui erikokoisia säilytyslaatikoita ja pikkutynnyreitä. Suurimmat esineet oli sijoitettu lattialle.
- Mitä näissä on? utelin.
- Katsotaanpa, Selena vastasi ja kuljetti minua astian luota toisen luo.
- Täällä on kaikenlaisia vanhoja tavaroita, hän selitti. - Esimerkiksi tuossa laatikossa on vaatteita. Vilkaisehan, millaisia kamppeita sinun vanhempasi ja heidän vanhempansa ovat aikoinaan käyttäneet.
Kääntelin kenkiä, housuja, mekkoja ja hameita, esiliinoja, takkeja, paitoja, puseroita, alusasuja sekä erilaisia nauhoja ja vöitä. Kysyessäni, miksi jotkut kankaat tuntuivat niin kummallisilta, tontut kertoivat siinä olevan muun muassa sarkaa, verkaa, villaa, flanellia, pellavaa, pumpulikangasta jne.
Nostaessani ohuesta, luirusta kankaasta valmistettua hametta kuulin sen olevan pula-ajan kangasta, sillaa. Se oli kuulemma tehty puun selluloosasta, siitä, mistä paperikin valmistettiin. Silla oli ollut sota-aikana niitä ainoita kankaita, joita oli täälläkin saatu, koska se oli halvempaa, tosin kyllä huonompaakin, sillä siitä tehdyt vaatteet saattoivat kutistua jo ensimmäisessä pesussa.
Hämmentyneen ilmeeni nähdessään Helena selitti, että sarkavaatteita käyttivät yleensä tavalliset ihmiset, kun taas verkavaatteissa kulkivat hienot ja rikkaat. Verka oli ohuempaa ja hienompaa kangasta. Pellavasta taas valmistettiin vaatteiden ohella lakanoita, pyyhkeitä, pöytäliinoja ja verhoja. Näitä kaikkia kyllä oli aikoinaan tehty paperistakin, kun haluttiin välttää turhaa pesemistä ja saippuan kulutusta…
Tonttu huomautti, että kyllähän minulla itsellänikin oli esimerkiksi flanellivaatteita ja kehotti minua muistelemaan vaikkapa liiviä, jonka sivuilla olevien kuminauhojen reikiin pitkissä sukissa olevat napit kiinnitettiin. Nyökkäsin. Kyllähän minä Annan ja Kaapon ansiosta tiesin ainakin sen, millaista flanelli oli ja olihan meillä samasta kankaasta muitakin alusvaatteita. Ja isällä ja Viljamilla oli sarkahousut ja sarkatakki…
Laatikosta nostamaani kenkäparia siunaillessani tontut sanoivat, että sekin oli tehty paperista, kun sota-aikana ei juuri muuta kenkäainesta ollut.
- Eivätkö ne sateella kastuneet? ihmettelin katsellessani paperinarusta kudotulla kankaalla päällystettyjä kenkiä, joissa oli puiset pohjat.
- Tietenkään ne eivät olleet sateella oikein käytännöllisiä ja muutenkin ne taisivat olla lyhytikäisiä, Selena tuumi. - Mutta paperin lisäksi kenkiä saatettiin tehdä tuohestakin. Niitä sanottiin tuohivirsuiksi… Ja katsopa noita tallukoita. Ne on värkätty sotilasmanttelista, pitkästä päällystakista siis, ja pohjat flanellista, ajattelehan. Tuossa taas on lasten tallukat. Kuten näet, niin niihin on kudottu villasta varret ja pohjat on taiteiltu räsyistä.
- Pahimpaan pula-aikaan jouduttiin tekemään kangasta kaikenlaisesta, jopa lumpuista eli vanhoista vaatteista ja, voitko kuvitella, hiuksistakin, Helena opasti. – Lumpuista on muuten tehty joskus myös paperia, hän lisäsi ja naurahti sitten. – Mutta ei syvennytä nyt siihen, muuten tämä matka menneeseen paisuu kuin nisutaikina…
Koetin kuvitella, millaista kangasta hiuksista saisi. Voisiko se olla samanlaista kuin äidin hiukset olivat letiltä irroteltuina, lainehtivaa ja ruskean kiiltävää? Vai kuin omat hiukseni, sekaisena särhöttävää ja valkoista? Ei, ei se ainakaan sellaista voisi olla, ei sitten millään!
Käännyin tarkastelemaan muita hyllyillä olevia tavaroita. Seinille kiinnitetyillä tasoilla nökötti puisia astioita vieri vieressä. Oli tynnyreitä, ämpäreitä, nelikoita, soikkoja, leilejä, kapustoja, lusikoita, kuppeja ja vaikka mitä.
Kysyessäni, mitä nelikoissa säilytettiin, Selena kertoi niissä aikoinaan pidetyn mm. voita tai suolakalaa. Isompiin lihatiinuihin oli ollut tapana säilöä suolattua lihaa. Ennen kuin näistä suolatuista elintarvikkeista oli voitu valmistaa ruokaa, ne oli pitänyt huuhtoa monessa vedessä, niin voimakkaan suolan ne olivat säilyäkseen vaatineet.
- Ja katso - tuolla on lisää tuohiesineitä, Helena kiinnitti huomioni ylempään hyllyrivistöön. - Tämä tässä on tuohikontti. Sitä kannetaan selässä kuten reppua. Sen sisällä on erikoislaatuinen ilmasto, joten ruoka säilyy siinä paremmin kuin tavallisessa repussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti