Jotain sinistä kimalsi haljenneen hiekkakakun sisällä. Kyykistyin ja poimin sirujen keskeltä oudonvärisen soikean kiven. Se hehkui sinertävänä, lähes taivaan värisenä. Kumma tunne valtasi minut ja pelästyneenä annoin kiven pudota, mutta se oli jo takerruttanut minut verkkoonsa. Hailakoiden hiekanjyvästen keskeltä se tuijotti kiehtoen, hurmaten, kutsuen. Ota, ota! se maanitteli. Kutsua oli vaikea vastustaa, joten pian tarkastelin kiveä uudelleen, sen lumoon kietoutuneena.
Samassa seisoi eilinen ukkeli siinä vieressä.
- Hei! Sinuthan minä eilen näin! havahduin. - Mihin sinä oikein katosit?
Ukko tarkasteli minua silmät sirrillään, ilkikurista naurua väreillen.
- Kuka sinä olet? tinkasin.
- Aatu, kotitonttu, tuli vähäeleisesti.
Tonttu katseli kädessäni välkähtelevää kiveä. Kohotin kämmeneni ja annoin kiven säkenöidä auringon valossa.
- Tykkäätkö siitä? Aatu kysyi.
- Tietysti. On se kyllä jotenkin niin… niin… Ja se kutsui minua! Uskotko? Siitä tulee vähän outo olo… Mistähän se on tullut? Kurtistin kulmiani.
- No, hm… Minultapa minulta… Oikeastaan aikoinaan kävi niin, että se valitsi minut… tuolla rannalla. Aatu viittasi kevyesti järvelle päin. - Houkutteli ottamaan, kutsui, kuten sanoit.
- Voi että! minulta pääsi haikeasti. Vielä hetken ihailin kiven säihkettä ja ojensin sen sitten Aatulle, syvään huokaisten.
Ukko silmäsi minuun harkiten, sitten hän sulki sormeni sinertävän kiven ympärille. - Jos se kerran kutsui sinua, niin… Saat pitää sitä toistaiseksi, eipä sille nyt minulla ole käyttöäkään. Ilmoitan kyllä sitten, kun taas tarvitsen sitä. Muistahan pitää siitä hyvää huolta!
En ennättänyt sanoa sanaakaan, kun äijä oli jo tiessään. Samassa hän tupsahti takaisin. - Kuulehan, jos haluat, niin voisin esitellä sinulle asuinkoloni, hän ilmoitti.
- Joo! riemastuin ja lähdin hyppelemään kohti vintin portaita. Kiven pistin essuntaskuun.
Aatu nousi portaat rauhallisesti, lähestyi palomuuria ja hävisi äkkiä näkyvistä. Jäin seisomaan neuvottomana.
- Odotahan, avaan sinulle oven, kuului kumea ääni muurin sisältä ja hetken kuluttua tiiliverhoon paljastui pyöreä syvennys, jonka pehmeän puolipallon muotoisessa vuodetuolissa Aatu loikoi mukavassa asennossa.
Hän kapsahti pystympään, taputti sijaa vierellään ja jännittyneenä astuin sisään, istahdin tontun viereen ja tämä sulki kulkuaukon. Koloon syttyi hohde, jonka valossa saattoi nähdä ympärilleen.
Hämärästi erottuivat pienen pöydän ääriviivat. Aatu napsautti sormiaan ja pöydälle ilmestyi tuohivakkanen. Tonttu napsautti taas ja vakkanen oli sylissäni, täynnä mesimarjoja.
- Ole hyvä, olen huomannut, että näistä pidät eniten.
Tartuin mehevään, isokokoiseen marjaan. Oi, miten taivaallisen hyvältä se maistuikaan! Napsin toisen, kolmannen ja lisää ja lisää, kunnes vihdoin huomasin tarjota tontullekin.
Tämä pudisti päätään. - Ei kiitos, syöhän sinä vain, minä saan näitä ihan milloin haluan.
No minähän söin enkä voinut lopettaa ennen kuin tuohinen oli tyhjä. Nolona ojensin sen isännälle. - Kiitos, näitä löytyy joskus talon takaa ja heinäpellon ojanpenkalta, mutta milloinkaan en ole saanut syödä kerralla näin paljon, hän puolusteli.
- Pihlaa… Minne sinä hävisit? Äidin ääni kantautui korviin vaimeana. Pomppasin pystyyn.
- Äiti etsii minua! hätäännyin. - Miten täältä pääsee pois?
- Älä älä hätäile, samalla tavalla tietysti kuin tulitkin, tonttu liikautti kättään ja vintti tuli näkyville.
Käännyin vielä ovisuulla tontun puoleen.
- Muistakin huolehtia siitä kivestä! Vaadin sen vielä joskus takaisin, tämä muistutti ja sulki aukon.
Kipaisin portaat alas ja juoksin pirttiin.
- Äiti, tiesitkö sinä, että yksi Aatu huolehtii meistä? tiedustelin silmät ymmyrkäisinä.
- Aatu? Äiti kantoi kattilaa pöytään. - Kuka ihmeen Aatu?
- No tietysti se kotitonttu! tehosteeksi tömäytin jalalla lattiaan. - Kai sinä nyt sen tiedät! Sehän asuu tuolla vintissä, olin siellä just kylässä syömässä mesimarjoja.
- Vai söit sinä mesimarjoja, äiti hymähti. - Ja että oikein kotitonttu… Enpä tuohon ole sattunut törmäämään, mutta jos sinä sen olet nähnyt, niin mikäpä siinä, hyvähän se on, että joku meistäkin huolehtii.
- Niin, ja se antoi mulle näin ihanan lahjankin, ei ikiomaksi, mutta siksi aikaa kun se itse ei tarvitse! Kaivoin taskusta sinisen kiven ja näytin äidille.
- Sehän on nätti! äiti kehui.
Pikkutytötkin halusivat tietysti katsoa ja tärkeänä sallin heidän ihailla aarrettani, etäältä tosin, sillä käsistäni en sitä hevillä luovuttaisi.
Äiti ammensi kolmeen lautaseen mannavelliä.
- Käväisen vielä navetassa, toiset tulevat pellolta ihan kohta. Syökäähän kiltisti, hän kehotti lähtiessään.
Aikansa velliä suuhun kauhottuaan Hilla kastoi siinä sormensa ja kokeili, millainen jälki siitä jäisi ikkunaruutuun. Tulos näytti hyvältä ja Taimi innostui matkimaan. Mannavelli olikin erinomaisesti levittyvää maalia ja sormi hyvä sivellin. He tulkitsivat toisilleen piirroksiaan ja suttasivat ihastuksissaan ruudun täydeltä.
Jostain syystä äiti ei pirttiin palattuaan ilahtunut laisinkaan lastensa taiteellisesta heräämisestä. - Eikö se Pihlakaan yhtään vahtinut? Hän vilkaisi minuun moittivasti, onki tiskipöydän vetolaatikosta kaupan valkoisen käärepaperiarkin ja ojensi sen tyttärilleen. - Tuossa on paperia, piirtäkää siihen!
Hilla asettui mahalleen lattialle arkin toiseen päähän ja Taimi laittautui vastapäätä.
- Minusta se oli ihan mukavan näköistä! En minä arvannut, ettei niin saa tehdä, nokkauduin.
- Et arvannut, ettei ikkunoita saa likastaa? No, tästä lähin lie paras muistaa se ilman arvuuttelujakin. Vai mitä?
Lupasimme. Katseet pyyhkäisivät kuin varkain oven yläkamanassa päivystävää koivunoksaa, vitsaa. Sitä tosin harvoin käytettiin muihin kuin minuun, joka itsepäisenä ja uhmakkaana en suostunut taipumaan toisten määräiltäväksi. Monet kerrat olin isän kanssa kirmaissut peräkkäin pellon pientareita. Joskus isä pääsi ropsauttelemaan säärille, joskus taas minun kinttuni vilistivät sukkelammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti