Seuraavana päivänä harjoiteltiin nollan tekemistä pieneen mustaan kivitauluun. Hutaisin siihen suunnilleen mallin näköisen pyörylän. Se ei kelvannut ja opettaja laittoi minut pyyhkimään ja piirtämään sen kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tuskastuin, sillä mielestäni nolla oli ihan riittävästi samannäköinen kuin mallikin. Opettaja tähdensi, että sen oli oltava soikea ja umpinainen, ei mikään ylhäältä avonainen tai muuten repaleinen.
Näinkö vaikeaa tämä koulunkäynti onkin? harmittelin. Suu kuivui ja kieli melkein tarttui suupieleen, ennen kuin sain opettajan mieleisen nollan aikaiseksi. Vasta sitten irtosi lupa kokeilla taitoja vihkoon. Sen oli opettaja päällystänyt vihreällä pikkuruutuisella paperilla, jonka toinen puoli oli liukas, toinen karhea. Vihkon sivujen reunoihin vedettiin kynällä viivoitinta apuna käyttäen kahden tai kolmen ruudun etäisyydelle reunaviiva eli marginaali, kuten opettaja hienosti sanoi. Mallinollat hän oli piirtänyt siihen jo valmiiksi.
Turkoosikivi tärisytti taskua.
- Hei, annahan kun minä näötän! Järkytyksekseni Renne oli äkkiä istumassa Pertun ja minun välissä. Hän tarttui lyijykynään ja piirrälsi ison nollan vihkon sivulle.
Tuijotin häntä raivoissani. - Mitä sinä teet? kiljaisin täysin ympäristöni unohtaen.
Perttu vilkaisi minuun kummissaan. - Harjoittelen.
Opettaja ilmestyi pulpetin viereen. - Mistä te riitelette?
- No kun tuo Renne suttasi väkisellä minun vihkooni! sähähdin ja kumitin vimmaisesti väärää nollaa.
- En varmasti! Perttu väitti ja katsoi kauhistuneena opettajaan. - Minä olen tehnyt koko ajan vain omaan vihkooni. Enkä minä mikään Renne ole! hän tiuskaisi minulle. - Onko pakko haukkua?
- No en minä sinusta puhunutkaan, mutisin.
- Kenestä sitten? Opettaja nosti sivultaan revenneen vihkon käteensä. - Onhan se helppo toista syyttää, hän tuumi ja irrotti varovasti ensimmäisen ja viimeisen sivun. - Yritähän uudelleen ja koeta mahduttaa se numero yhteen ruutuun. Hän piirsi mallinollat uudelleen.
Sieppasin kynäni pulpetinkannelta, johon Renne oli sen laskenut. Opettaja siirtyi Hilman luokse ja yritin tällä kertaa itse.
Renne kuiskasi onnettomana: - Anteeksi, me ei olla vielä opeteltu nuita van kun näötti siltä, ettet oekein ällyö mitä tehä, nin ajattelin olla avuksi. Outko sinä nyt vihassa mulle?
- Hm, olisikohan parasta, ettet enää tule sotkemaan? Opettele sinä omassa koulussasi, niin minä opettelen omassani, supitin takaisin.
Perttu loi minuun oudostelevan katseen. Tirskahdimme Rennen kanssa ja riemuissaan peikko pukkasi minua niin, että lensin lattialle. Kömpiessäni luokkatovereiden hirnunnan säestämänä takaisin tuolilleni Renne irvisti ja siirtyi roikkumaan takaseinän puolapuille.
- Koetahan Pihla jaksaa vielä vähän aikaa, kohtahan me päästään välitunnille. Opettaja istahti korokkeella olevan pöytänsä ääreen. - Tulkaa nyt tänne jonoon niiden vihkojenne kanssa, niin laitan teille vielä mallit. Saatte yön aikana näyttää, mitä olette oppineet. Muistakaa, että nollien on pysyttävä yhdessä ruudussa, vain joka toiseen ruutuun numero ja molemmat rivit täyteen!
Jonossa meinasi syntyä hässäkkää, kun joku hengitti liian lähellä toisen niskaa, mutta opettajan luoma tuima silmäys asetti sen alkuunsa. Mallinollat saatuaan kukin poistui pulpetin kautta eteiseen ja siitä pihalle. Kylläpä tekikin eetvarttia juosta, hyppiä ja huutaa niin paljon kuin sielu sieti!
Seuraavalla tunnilla katselin kateellisena, kun toisluokkalaiset saivat mustepullon sekä sen kanssa käytettävän teräväkärkisen kynän ja vihkon imupapereineen. He tarvitsisivat niitä kaunokirjoitustunnilla. Opettaja varoitti monta kertaa, että pullojen korkit oli aina pidettävä tiukasti suljettuina, muuten kirjat ja vihkot tuhraantuisivat siniseen nesteeseen, jos epäonni potkaisisi.
Yhdessä muisteltiin aikaisempien vuosien vahinkoja ja etsittiin pulpettien pohjilta tummanpuhuvia tahroja, jotka olivat tulleet kaatuneista mustepulloista.
- Ja sitten vielä yksi asia, opettaja huomautti painokkaasti. - Kenenkään lettejä ei ole tarkoitettu mustepensseleiksi, kuten joku aina väliin erehtyy luulemaan!
Esa raaputti kynnellään keskittyneesti pulpetin kantta korvat punaisina ja jotkut tois- ja kolmasluokkalaisista virnuilivat. Kukaan ei sanonut kuitenkaan mitään, joten asia oli ilmeisesti selvitetty aikoinaan perusteellisesti. Vain uteliaisuus jäi muhimaan…
Opettaja näytti vielä varastoistaan mallikappaletta, jossa päällekkäisiä kankaanpaloja oli liitetty toisiinsa keskellä olevan napin avulla ja lupasi, että käsityöaskartelutunnilla tehtäisiin jokaiselle samanlainen pyyhin mustekynänterän puhdistusta varten.
Ruokavälitunnin jälkeen pulpetit siirrettiin luokkahuoneen seinustoille ja köysirivistö vedettiin katossa olevia kiskoja pitkin keskilattialle. Opettaja taputti käsiään.
- Menkääpä nyt kolmeen riviin, ensluokkalaiset omaansa, toisluokkalaiset omaansa ja kolmas omaansa. Pienimmät eteen… Noin… Ja nyt kahteen luku. Koettakaa sitten muistaa oma numeronne.
Kolmasluokkalaiset näyttivät esimerkkiä ja laskivat yksi kaksi, toisluokkalaiset onnistuivat yhtä hyvin ja jos ei oteta lukuun ensluokkalaisten alkukömmähtelyjä, niin lopulta jokainen sai numeronsa.
- Nyt ykköset astuvat askeleen eteenpäin!
Kaikki muut muistivat numeronsa, mutta suurin osa ensluokkalaisista unohti sen ja joutui turvautumaan taas opettajaan. Tämä kulki pitkin riviä ja siirteli meitä. - Ykköset juoksevat puolapuihin roikkumaan, kakkoset jäävät köysien viereen.
Opettaja pyysi Esaa näyttämään, miten köyttä pitkin kiivettiin kattoon ja toisten ihaillessa poika kipusi ylös asti.
Olin tottunut rimpuilija ja kevytroppisena keikuin nopeasti laipiossa ennen kuin opettaja ennätti estää. Siellä olevasta koukusta kiinni pidellen katselin hetken alas ja lähdin sitten laskeutumaan.
- Ei liian nopeasti! opettaja huudahti. - Kädet palavat muuten. Pitää tulla hitaasti, käsiä vuoronperään siirrellen. Ja jalat köyden ympärille!
Puoliväliin jaksoin kannatella painoani jaloilla köyteen kietoutuen, mutta sitten oli pakko sujahtaa. Kädet liukuivat hurjaa vauhtia köyttä pitkin, ne tuntuivat kuumilta ja kun lopuksi tupsahdin opettajan syliin, niihin koski.
- Huh, näytähän, opettaja laski minut lattialle ja käänsi kämmeneni näkyville. - Katso nyt, tuota minä pelkäsinkin, tuosta ja tuosta on lähtenyt nahka pois… Niihin pitää laittaa kääre. Köydessä liukuessa syntyy niin suuri kitka, ettei nahka sitä kestä. Aikamoinen apina taidat olla, kun en ehtinyt juuta sanoa, kun jo kattoon kerkesit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti