Vieraat olivat lähteneet ja kylä jatkoi tasaista lipumistaan elämän verkkaisessa virrassa. Säät pysyivät helteisinä, heinätyöt saatiin päätökseen ja marjojen perässä ryöhällettiin pitkin maita ja mantuja. Vippavaaralle suuntautuville marjaretkille otettiin pienetkin mukaan, heille annettiin peltimukit, joihin poimia ja joita tyhjentää isompien sankoihin. Tosin usein ne melkein sormin laskettavat mukeihin kerätyt marjat päätyivät omiin suihin, mutta siitä ei kaunaa kannettu, pääasiahan oli, että lapset olivat turvassa aikuisten silmien alla.
Eräänä loppukesän viimeisimmistä aamuista pistäydyin ulos vilkaistakseni, mitä alkava päivä lupaisi. Yllättäen saunatieltä putkahti tuttu kaksikko jääden veräjäpuiden luokse odottelemaan. Hölmistyin, sillä turkoosikivi ei ollut antanut minkäänlaista ennakoivaa merkkiä.
- Käyn hakemassa villatakin, huikkasin tontuille ja kipaisin sisälle.
- Mihin sulla nyt semmoinen hoppu tuli? äiti huusi huoneesta, missä hän oli kokoamassa hetekoita päiväksi pois jaloista. Hän linksautti ulomman vuoteen pohjan ala-asentoon, niin että se mahtui toisen alle ja piilotti makuukset sen tyhjänä odottavaan syliin.
- Leikkimään vain, vastasin ja olin hetkessä ulkona.
Anna tarttui käsikynkkääni ja suuntasimme Kaapon kintereillä saunapolulle. Hämmästyksekseni sauna kuitenkin ohitettiin ja matka jatkui kohti Myllypuroa.
Puron hopeinen solina tervehti jo kaukaa. Tuuli lennätteli erivärisiä lehtiä tielle ja varpukasvusto polun varrella räiskyi jo paikoitellen punaisen, keltaisen ja vihreän väreissä. Syksy ilmoitteli tulostaan.
- Saatkin tutustua taas yhteen meistä, Anna tuumasi ja opasti minut puron keikkuville kiville.
Minua hirvitti astua niiden päälle, mutta Kaapo asettui tukevasti edelliselle kivelle, Anna tuki takaa ja niin keinottelin kuohujen keskellä olevalle saarekkeelle, jossa hylätty mylly rönötti alakuloisena.
Kulkuaukko oli matala ja oveton. Heti sitä vastapäätä, rakennuksen keskellä, lojui päällekkäin kaksi pyöreätä kiveä. Ylemmän kiven keskellä oli reikä.
- Katso, tässä on ennen vanhaan jauhettu viljaa. Tuohon reikään on ohjattu viljanjyvät ja sitten kiveä on veivattu veden voimalla niin, että jyväset ovat murskaantuneet kivien välissä jauhoksi. Se on sitten kerätty alemmalta kiveltä talteen. Ratas, jolla myllynkiveä pyöritettiin, on ollut tuolla virtauskohdassa.
- Miksi sitä ei enää tehdä? ihmettelin.
- No kyllähän sitä vieläkin tehdään, mutta ei tässä myllyssä, Kaapo selitti. - Ainakaan ihmiset, hän sitten lisäsi salaperäisen näköisenä, kohotti päätään iloinen virne naamallaan ja viittasi myllyn nurkkaan. - Mutta katsohan, kuka tuolta tulee!
Nurkkauksessa seisoi vaatteitaan pölistellen äreän näköinen tonttu, joka tarkasteli meitä tuimana. Siirryin Kaapon taakse.
- Tule nyt vain, ei se niin paha ole miltä näyttää, Anna suihkasi. - Tässä on meidän talon Pihla, hän sitten sulavasti esitteli minut.
- Ja tämä on myllytonttu Jemmari, lisäsi Kaapo minulle.
- Kyllähän minä sinut olen nähnyt, tonttu nyökkäsi.
Polvet täristen niiasin. Nyt Jemmari ei vaikuttanut enää yhtä myrtyneeltä.
- Sinähän olet monesti mennyt tästä Vippavaaralle marjareissuillesi. Joskus olen jopa jännännyt, pääsetkö puron yli, kun vettä on sattunut olemaan tavallista enemmän ja mieli on tehnyt vähän avittaakin, mutta ainahan tuo joku marjakavereistasi on sen tehnyt… Tonttu puntaroi jotain mielessään ja sitten hän kysäisi: - Haluaisitko nähdä myllyn toiminnassa?
- Miten niin? Eikö tämä ole jo liian huonossa kunnossa? hämmästyin.
- No siltähän se ihmissilmälle näyttää, mutta kyllä tässä vielä ainakin tontuille jauhetaan, myllytonttu myhäili. - Siirtykäähän vähän.
Hän heilautti kättään ja siinä samassa mylly heräsi eloon; kivet jauhoivat vimmatusti ja myllytonttu seisoi niiden vieressä säkki kädessään. Seinät kohosivat ehjinä, ovi seisoi paikoillaan ja ratasta pyörittävä vesi pärskähteli.
Välillä tonttu kaatoi toisesta säkistä jyviä ylemmän kiven reikään sen yläpuolella olevasta tuutista ja pysäytti siksi ajaksi pyörimisen siirtämällä vivusta niin, että vesi ei päässyt enää liikuttamaan ratasta. Hetkessä hän oli valkoisen jauhon peitossa.
Mentyäni uteliaana lähemmäksi olin itsekin pian hienonhienon jauhopölyn kuorruttama. Aivastelin ja hypähtelin innoissani.
- En ole ennen tiennytkään, miten jauhoja tehdään. Sen kyllä tiesin, että tässä on joskus ollut mylly, mutta en sitä, miten se on toiminut, pälpätin.
- Saatpa niitä vähän mukaasikin, jos haluat, Jemmari lupasi ja ojensi minulle pikkuruisen pussukan. Samanlaisen saivat Anna ja Kaapokin.
- Voi, kiitos! Nyt muistan kyllä joka kerta kurkata, oletko täällä töissä ja jos et ole, vilkutan kuitenkin, koska tiedän, että katselet jostakin, toimitin pussukkaa ihaillen. - Missä sinä muuten asut? havahduin.
- Täällä myllyssä tietenkin. Missäs muualla? Jemmari nauroi. - Minun pöksääni mennään tuosta nurkasta, missä näit minut kaikkein ensimmäiseksi. Nyt en, ikävä kyllä, voi kutsua teitä kotiini, sillä siellä on kaikki hyrskynmyrskyn; minun muorintekeleeni siellä höyryää kuin viimeistä päivää. Sitä mörskää ei kuulemma ole kunnolla suursiivottu aikoihin! Myllytonttu hyrisi ilmiselvästi mielissään. - Mitäpä minä siihen kapuloita rattaisiin heittämään? Hyvähän se on, että puhdasta tulee. Ei sitä poikamiehenä aina tule niin ajatelleeksi, onko siistiä vai ei.
Sitten Jemmarin kasvoilla häivähti nolostus. - Anteeksi, mutta nyt minun pitäisi mennä sille myrskynpyörteelle avuksi, joten en kauemmin ennätä seurustella kanssanne. Jos en mene, saan kuulla siitä varmaan loppuikäni…
No eihän me toki sitä haluttu, joten hyvästelimme kiireesti ja lähdimme paluumatkalle. Kuivalle maalle päästyäni vilkaisin taakseni ja siinä se myllynrötiskö kenotti saman näköisenä kuin tullessammekin, raunioina. Erona oli nyt vain se, että Jemmari oli yhä myhäillen huiskuttamassa hyvästejä oviaukon pielessä.
Saunan luona Anna ja Kaapo pujahtivat sisälle ja minä kipaisin kotia kohti. Jalka tarttui mättääseen ja kupsahdin nurin. Jauhopussin sisältö levisi tielle.
- Ei, ei, ei! huusin maata nyrkeilläni takoen. Mutta ei siinä muu auttanut kuin ruveta mättämään jauhetta pussiin takaisin. Ei se nyt enää oikein jauholta näyttänyt, paremminkin muran ja mullan sekamelskalta.
Nyyhkyttäen astuin pirttiin. Anja oli kasaamassa pikkutyttöjen avustuksella mattoja läjään ja äiti kääntyi hellan äärestä huolestuneena.
- Mikä nyt on hätänä? Et kai särkenyt taas itseäsi? hän kysyi.
- Ehen… kun Jemmari antoi jauhoja Myllypurolla, mutta lankesin ja pussi levisi, nikottelin.
- Hyvänen aika, et kai sinä Myllypurolla asti yksin ole kulkenut? Sinnehän saattaa hukkua! äiti kauhistui.
- En kai minä nyt yksin sinne menisi, olivathan ne Anna ja Kaapokin ja sitten se myllytonttu... Minä näin, miten jyvistä jauhetaan jauhoja ja sain niitä sinullekin tuotavaksi. Tässä ne nyt ovat, ainakin osa. Surkeana annoin pussin äidille, joka avasi sen ja nähtyään roskansekaisen jauhomaisen aineen koetti pysytellä ilmeettömänä.
- No kiitos! Eihän näitä ehkä enää voi käyttää, mutta ajatus oli mukava, hän lohdutti ja lisäsi: - Käyhän pölistämässä vaatteesi siitä mullasta ja pese kätesi, niin laitan sulle lappapuuroa.
- Ei se mitään multaa ole vaan jauhoa, kun sitä lenteli siellä myllyssä, ojensin ja juoksin pihalle pöllyttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti