23. ON AIKA…

Pihakoivun tarjoamassa vihreässä lehtimajassa oli juuri sopivan vilpoista ja varjoisaa. Roikotin jalkojani tukevan oksan molemmin puolin nojaten takana olevaan oksien ja puunrungon muodostamaan selkänojaan. Aurinko siivilöityi lehvien lomitse heittäen pilkullisia varjoja kirjaan, jota olin ahmimassa. Tuulenpuuska pyörähti kiusoitellen kirjan sivuilla ja selasi niitä eteenpäin. Ruvetessani etsimään lukemaani sivua kirja tipahti maahan.

  

Venyttelin ja lähdin laskeutumaan hakeakseni sen takaisin. Oksa petti jalan alla ja köntsähdin puun juurelle. Juuri kopsahti ilkeästi pakaraan ja hetken katselin tähtien vallatonta kiepsahtelua. Noustuani irvistellen ja takamuksiani hieroen seisomaan kaivoin kiven taskusta tarkistaakseni, ettei sille vain ollut käynyt kuinkaan.

  

Sinertävä kivi säteili auringon valossa kummallisen vaisusti. Ensin arvelin sen johtuvan siitä, että oli muuten niin kirkasta, mutta sitten kivi yllättäen vavahti ja sen loiste himmeni vielä.

  

Epätietoisena sieppasin kirjan maasta, nakkasin sen kuistin terassille ja juoksin jyrkät portaat ylös vintille.

  

Äkkiä Aatu seisoi edessäni.

- Mitä tälle tapahtuu? kuiskasin hädissäni kiveä tontulle näyttäen.

  

Kotitonttu silmäili minua lempeästi. - Sinä et kohta enää tarvitse sitä ja siksi sen vaikutusvalta sinuun häviää, hän selitti ja ojensi kätensä. - Kas niin. On aika.

- Aika? toistin typertyneenä.

- Aika palauttaa turkoosikivi.

  

Nähdessään minun puristavan järkyttyneenä aarrettani rintaani vasten tonttu huokaisi. - Kuulehan… Kai sinä muistat, että se kivi oli sinulla vain lainassa? Niitähän tippui silloin aikoinaan tänne kaikentyyppisiä, kuten tiedät. Mutta sitä et tiedä, että niiden teho säilyy aikansa ja sen loputtua ne katoavat yhdessä välähdyksessä. Minä satuin löytämään juuri tämän kiven ja jouduin samalla siitä henkilökohtaiseen vastuuseen, joten velvollisuuteni on huolehtia, ettet turhaan huolestu tai peräti säikähdä, jos satut olemaan katoamishetkellä sen lähettyvillä.

  

Suljin korvani, en halunnut kuulla. Kiveä rintaa vasten painaessani tunsin sydämeni villin laukan.

- Saanko pitää sitä vielä vähän aikaa? pyysin lopulta suurten kyynelten tipahdellessa vintin sahanpuruihin. - Miten minä pärjään ilman sitä?

  

Aatu hieroi neuvottomana niskaansa. - No, olkoon, hän viimein myöntyi. - Saat pitää sitä iltaan asti, mutta sitten kivi häviää, halusit tai et.

  

Hän sipaisi lohduttaen hiuksiani. - Äläkä yhtään huolehdi, kyllä sinä pärjäät… Sen sanottuaan hän katosi.

  

Pyyhin poskeni ja laskeuduin alakertaan. Isä oli pirtissä nostamassa kippurakärkisiä lapikkaitaan uunin päälle kuivumaan. Niiden kääntövarret repsahtivat toisiaan vasten väsyneesti.

- No mikä nyt on? isä kysyi ja istuutui puusängyn kannelle.

  

Valahdin hänen viereensä. - Turkoosikivi, sain sanotuksi.

- Se taikakivikö? Mitä siitä? isä hämmästeli. - Siinähän tuo näyttää olevan nyrkissäsi nytkin.

- Mutta… mutta kun Aatu ottaa sen illalla pois… Ääneni sortui.

- Miksi ihmeessä se tonttu sellaista tekisi?

- Kiven voima ei enää muka tepsi minuun. Aatu sanoi niin. Ja se kuulemma katoaa. Olin täysin murheen murtama. - Se himmenikin jo vähän… Isä, nostin päätäni uhmakkaasti. - Onko minun pakko antaa se pois?

- No… isä katsahti avuttomasti ympärilleen. - Jos Aatu kerran on sanonut, että sen on aika kadota, niin tuskinpa sinä sitä pystyt estämään.

  

Hän painoi päänsä ja tuijotti eteensä miettien, sormenpäitä toisiinsa kevyesti taputellen. Äkkiä hän napsautti sormiaan. - Kuulehan... Jos sillä kivellä kerran ei ole enää valtaa sinuun, niin sen täytyy merkitä vain yhtä asiaa - että sinä olet nyt yksinkertaisesti siirtymässä yhden tärkeän rajan yli.

- Minkä muka? nostin surua tiukkuvat silmäni isään.

- No, hupsu, tietysti sen, mikä erottaa pikkutytön varttuneemmasta! Sinusta tulee iso tyttö. Isä taputti polveani. - Ja mistä sen tietää, vaikka sinulle olisi jo kehkeytymässä jokin uusi apukeino tulevaisuuden varalle?

  

Niin… Olisiko se mahdollista? Punnitsin hetken, pureskelin huuliani, mietin. Sitten nyökkäsin hitaasti, nousin seisomaan ja poistuin ovesta viipyvin askelin, arvokkaasti.

  

Vintillä ihailin vielä hetken kaunista sinivaloa sädehtivää kiveäni ja nostin sen huulilleni. - Kiitos! kuiskasin. - Muistan sinut ikuisesti.

  

Kyyneleet tulvivat jälleen. Voimattomana istahdin, tuijotin sumein silmin kiven sineen ja porauduin sen sisään yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sinertävä äärettömyys ympäröi minut kokonaan, se heijasi ja tuuditteli minua hiljaa sylissään.

  

Tyhjyydestä leijaili ohut kirjanen, sen sivut avautuivat ja hopeinen tuuli kuiski: ”Älä liiaksi kiinny materiaan, se on elämän pelkkää pintaa vaan. On kaikesta aika joskus luopua ja uusi sivu tulevalle avata…”

  

Kivi liikahti. Havahduin. Kunpa se puhuisi vielä!

  

Turha toivo. Sen sijaan valo käännähti jotenkin sisäänpäin ja tuntui kuin kivi olisi jollakin kummalla tavalla vetänyt lumoaan takaisin, irrottanut otettaan ja äkkiä en enää ollutkaan varma, mikä siinä niin kovasti oli kiehtonut. Se näytti nyt melkein tavalliselta kiveltä. Huomio järkytti jotenkin.

  

Kädet täristen asetin kiven rasiaan ja laskin askin avonaisena kätkön suulle. Ympärilleni vilkaisematta poistuin paikalta.

 

Sininen hehku vintin nurkassa syveni syvenemistään, se laajeni ja laajeni, kunnes koko vintti sykki ja väreili sen kanssa samaan tahtiin. Sitten näkyi huimaavan kirkas leimahdus ja kaikki oli taas ennallaan.

  

Vain kivi oli poissa. 

Metsäpalo (jatkuu)

Hän otti käteensä tuohesta tehdyn pullon. - Ja tällaisessa tuohisessa suolapullossa ei muuten suolakaan pääse paakkuuntumaan.

- Hei, tuollaisen minä olen nähnyt ennenkin! huudahdin ja osoitin halkaistuun oksanpäähän kiinnitettyä tuohilevystä pyöräytettyä juoma-astiaa. - Viljami teki marjassa meille tuollaiset lipit, kun meitä janotti. Käännyin innoissani ystävieni puoleen.

  

Nämä nyökyttelivät hymyillen ja veivät minut seuraavaksi huoneen perälle, mistä löytyi ovi toiseen kammioon.

- Näitä kaikkia säilytettiin oikeasti aitoissa ja kellareissa, mutta viljan jyville oli kyllä olemassa ihan erillisiä viljamakasiinirakennuksiakin. Niitä rakennettiin yli sata vuotta sitten, kun haluttiin varautua katovuosiin, Helena selosti.

- Katovuosiin?

- Niin, ne olivat sellaisia vuosia, jolloin keskellä kesää tuli pakkasyö tai oli liian kauan satamatta tai toisaalta satoi liian paljon, joten sato turmeltui, eikä ihmisillä ollut silloin jauhoja leipään eikä puuroon. Ja jostakinhan piti saada siemeniäkin seuraavan vuoden kylvöä varten. Silloin hoksattiin rakentaa viljamakasiineja ikään kuin pankeiksi, joista voi huonoina aikoina lainata jyviä… Sitten taas parempina vuosina laina maksettiin takaisin korkoineen eli makasiiniin palautettiin jonkin verran enemmän jyviä kuin oli otettu. Se oli vähän kuin kiitosta siitä, että oli tarvitessaan saanut sieltä apua.

- Joo joo! Mutta miten ne ihmiset osasivat tänne kallion sisään tulla, kun enhän minäkään ilman teitä olisi tänne päässyt? tiukkasin.

- Minähän sanoinkin jo, että makasiinit olivat tietenkin maan kamaralla olevia rakennuksia, Helena huomautti kärsivällisesti.

- Oikeastaan me ollaan nyt ikään kuin menneisyydessä, siirryttiin sinne samalla kun ylitettiin tuo kynnys, Selena lisäsi.

- Miten niin menneisyydessä? Eikö tätä sitten oikeasti enää olekaan olemassa? kauhistuin.

- Tavallaan on ja tavallaan ei… Seuraamme tässä tietynlaisia muistijälkiä koko ajan. Jokainen tapahtuma ja esine jättää nimittäin jäljen ja sitä seuraamalla pääsee näkemään menneitä asioita. Häkeltynyttä ilmettäni vilkaistuaan tonttu lohdutti: - Älä huoli, tällaisten asioiden ymmärtäminen on yleensä vaikeaa, joten voit ihan hyvin vain ajatella päässeesi osalliseksi jostakin sellaisesta, mistä ei monikaan ihminen osaa koskaan elämässään edes haaveilla, nimittäin eräänlaisesta aikamatkasta.

- Nyt meidän on palattava. Äitisi saattaa pian kummastella, mihin se pyykkikaveri hävisi, hän tuumasi. Samassa hän nosti päätään ja silmiin tuli outo ilme. – Ja nyt muuten tulikin tosi kiire!

  

Hän kiepsahti ympäri ja lähti juoksemaan. Me Helenan kanssa porhalsimme perään. Mielessäni pyörivät kaikki uudet asiat, joita olin nähnyt ja kuullut. Pula-aika… Katovuosi… Muistijälki… Aikamatka… Huh sentään!

  

Kun pääsimme saunan luokse, outo usva peitti tienoon. Lähemmäksi rynnätessäni näin äidin huitovan havulla maata. Minut huomatessaan hän huusi, että Anjan olisi hälytettävä kylän väki, sillä tuli oli riistäytynyt padan alta.

  

Tontut hyökkäsivät palopaikalle. – Niemi on jo kerran palanut, meidän on estettävä sen palaminen toiseen kertaan! kuulin huudahduksen ennen kotiin syöksymistäni. Anja oli korjaamassa kahvikuppeja pöydästä. - Äiti käski hakemaan naapurit apuun! Tuli on päässyt metsään, huohotin.

- Vastahan se äiti lähti täältä, huolehti vielä, että mihin sinä oikein hävisit, sisar huomautti, mutta meni kuitenkin ulos katsomaan. Nähtyään savun hän käski minun pysytellä Hillan ja Taimin luona ja juoksi sitten salamana ensin Auvolaan ja sieltä enolaan.

  

Jäin pihalle pikkusiskojen kanssa. Näimme enon kiirehtivän paikalle ja huutavan kovalla, hätääntyneellä äänellä äidin nimeä. Kuultuaan vastauksen hän iski kirveellään muutaman vesan poikki ja rynnisti sen kanssa savuun. Tonttuja ja peikkoja syöksähteli siellä ja täällä. Pian ilmestyi muitakin kyläläisiä kirveineen ja vesureineen ja he levittäytyivät paloalueen ympärille puita kumoon hakaten. Tontut ja peikot näyttivät ohjaavan heitä tarvittaviin kohteisiin.

- Miksi ne noin tekevät? Taimi kysyi kotiin palanneelta Anjalta.

  

Tämä arveli, että kaipa liekkien leviäminen koetettiin estää kaatamalla puita niiden lähistöltä, koska puusta puuhun tuli lentäisi nopeasti ja koko niemi olisi vaarassa, jos paloa ei saataisi kuriin. Olihan niemi palanut ennenkin ja sitä he kaikki nyt pelkäsivätkin.

  

Onneksi paloalue ei ollut kovin laaja ja tuntien uurastuksen jälkeen tuli saatiin taltutetuksi. Auvolan Jyri jäi vielä tarkkailemaan mahdollisia palopesäkkeitä, kunnes järkyttynyt isä illalla metsätöistä kotiuduttuaan kiiruhti ottamaan oman vahtipaikkansa. Suurimman osan yöstäkin hän kulki levottomana varmistamassa, että tuli todellakin oli sammunut.

  

Tunsin itseni jotenkin syylliseksi, koska en ollut pysynyt pyykkipaikalla, olin vain luikahtanut tonttujen matkaan. Onnettomana kääntelin käsissäni Jänöherraa, pumpulilla täytettyä vaaleanpunaista pupua, jolle oli valmistettu mustasta kankaasta täydellinen puku liiveineen. Sen kaulaa koristi kravatti ja päässä koreili hieno hattu.

  

Pienempänä olin polttavasti kadehtinut pupun ihanaa vaatetusta. Muistelin, miten kerrankin olin mennyt Herra Jänön kanssa talon taakse muilta piiloon, polvistunut, ristinyt käteni ja anonut sydämeni pohjasta, että Taivaan Isä antaisi minun kutistua niin pieneksi, että päälleni mahtuisi Jänöherran sievä puku.

  

Olin rukoillut ja rukoillut. Ja odottanut. Odottanut pienintäkin merkkiä kutistumisesta, mutta nähtävästi Kaikkivaltias ei sallinut ihmettä tapahtuvaksi, sillä vaikka kuinka olin luvannut antaa pupulle omat vaatteeni sitten kun siitä olisi tullut iso ja minusta pieni, niin me molemmat olimme pysyneet yhä vain samankokoisina kuin ennenkin. Apeana olin viimein palaillut kamariin ja laittanut pupun takaisin pikkusänkyyn punaisesta langasta kudotun Nalle Napakan viereen.

  

Tuijotin tiukasti Herra Jänöä silmiin. – Muistatko se sinä sitä? kysyin. Mutta Jänö ei vastannut ja huokaisten laskin sen käsistäni.

22. METSÄPALO

Jäät lähtivät varhain sinä keväänä ja äitienpäiväjuhliin päästiin vesiteitse. Ilma oli kesäisen aurinkoinen, leppeä tuuli puhalsi ja uusi kevätmekko kohotti juhlatunnelmaa. Sen oli äiti tehnyt lapsilisärahoilla ostetusta sinikukkaisesta, kahisevasta kankaasta. Hillalla ja Taimilla oli samanlaiset.

  

Juhlissa esitin laulun ”Pensaan alle piiloutuu pieni jänöparka. Mitä tekee, onneton, kun se on niin arka?” Minua jännitti kamalasti ja koetin seisoa opettajakorokkeen äärimmäisellä reunalla, ääni tärisi, mutta loppuun asti pääsin kunnialla.

  

Perakin lauloi. Hänen isänsä oli kuollut sodassa ja hänet opettaja laittoi laulamaan ”Älä itke, äitini, älä, äiti kulta, vaikka vaan nyt isäni on jo musta multa…” Kaikki kuuntelivat liikuttuneina ja äidit pyyhkivät kyyneleitään.

  

Sen kummempaa kevätjuhlaa ei ollut, toukokuun lopussa vain saatiin todistukset, jotka vahvistivat, pääsikö luokaltaan vai ei.

  

Vasta nyt kuulin, että oma opettaja olisi siirtänyt minut jo joululta toiselle luokalle, koska osasin jo niin hyvin lukea ja laskea, mutta johtajaopettaja ei ollut suostunut siihen. Oikeastaan minua se ei juurikaan kiinnostanut, minusta oli ihan hyvä pysyä samalla luokalla Hilman ja Ullan kanssa edelleenkin. Samaa mieltä taisivat olla vanhemmatkin, vaikka asiaa ei sen enempää kotona puitukaan.

  

Päivät vilistivät joutuisasti normaalien arkisten askareiden parissa, joihin me lapsetkin osallistuimme voimiemme ja taitojemme mukaan. Kesäisin äidillä oli tapana pestä pyykkiä hetteen luona, veden äärellä. Siellä oli rautapata, jonka alle hän kävi jo aamuvarhain sytyttämässä tulen. Kun vesi kiehui, ammensi hän siitä pesuvettä isoon puusaaviin sellaisille vaatteille, joita ei tarvinnut keittää, kuten värillisille ja villaisille. Toiseen isoon saaviin hän oli laittanut jo edellisenä päivänä likoon kiehautettavat liinavaatteet. Nyt hän väänsi niistä likovedet pois, pesi ja nosteli ne sitten rautapataan lipuvedessä kiehumaan. Välillä hän sotki vaatteita korennolla, hämmenteli ja pyöritteli.

  

Minä olin pyykkikasakkana. Anja emannoi kotona ja tulisi myöhemmin avuksi tännekin Hillan ja Taimin kanssa.

  

Pyykkilauta kihnutti mukavasti, kun äiti hankasi saavissa olevia vaatteita sitä vasten. Minäkin osallistuin innolla tähän hommaan - oli tosi mukava kyhnyttää omaa mekkoa pyykkilaudan lasiseen haitarisivuun. Touhuissani kävin silloin tällöin sotkemassa padassa kiehuvia vaatteita painellen niitä puukepillä veden alle äidin syrjäsilmin vahtiessa.

  

Nujuutin mekkoa nyrkeissäni. Äkkiä silmäkulmissa vilahti ja samalla turkoosikivi rupesi liikahtelemaan taskussa. Kuivasin kädet essun helmaan ja ongin kiven laatikosta. Se hohkasi lämpöä ja värisi hiljaa. Jokin seikkailu olisi siis taas odotettavissa.

  

Kurkistelin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Kohta kuului jo kikatusta, jonka tunnistin. Äitikin nosti päänsä pesusaavin ääreltä ihmetellen, olivatko lapset tulossa hetteelle.

  

Kuuliko äitikin tuon saman? Salamannopeasti lopetin hommani ja sanoin äidille meneväni kotiin katsomaan, olivatko serkut tulleet ja lähdin saman tien. Äiti huusi tulevansa kohta kahville, Anja voisi keittää sitä vähän ajan päästä. 

  

Kiiruhdin saunalle päin ja matkalla törmäsin Helenaan ja Selenaan.

- Johan sinä huomasit. Me jo meinattiin tulla hakemaan. Mitähän se äitisi olisi siitä tuumannut? Helena kihersi.

- Eihän se olisi nähnyt teitä, huudahdin. - Olisi se kyllä saattanut ihmetellä, kenelle minä oikein puhun. Huvitti moinen ajatuskin. – Tai kyllähän se teistä tietää… Mutta naurunkätkätyksen se kyllä kuuli, totesin sitten lievä kysymys äänessäni.

- Noo, ajateltiin laittaa sinuun vähän vipinää, kun muuten et hoksannut, kaksoset virnuilivat.

- Huh sentään, kyllä mulle tuli kiire! päivittelin. - Minne me muuten ollaan menossa?

- Käydään katsomassa makasiineja, varastoja, joita ennen on ollut rannalla, Selena kertoi. - Tai oikeastaan se on eräänlainen museo, hän tarkensi.

- Me ollaan tyttöjen kanssa monet kerrat etsitty kalliosta ovea, kun vanhat ovat kertoneet, että rannalla on ollut joitain makasiineja. Ja kun rakennuksia ei ole näkynyt, ollaan uskottu, että ne ovat siellä kallion sisässä. Mutta ei me kyllä mitään oveakaan ole löydetty, intoilin siinä pyyhältäessäni. Sitten pysähdyin. - Mikä on museo?

- Se on paikka, johon on kerätty tavaroita menneiltä ajoilta. Niiden kautta ihmiset saavat tietoa entisestä elämästä, omasta historiastaan, Helena selitti.

  

Niin, Anjallahan oli historiankirja, jossa kerrottiin vanhoista ajoista. Kyllä minä nyt sen verran olin sitä selaillut, että jotenkin käsitin, mistä tontut puhuivat.

  

Matkalla poikkesin huikkaamaan Anjalle kahvista. Niemelle saavuttuamme hiivimme pellon reunaa pitkin Toivolan rantaan, sinne, missä makasiinien sanottiin olleen. Serkkujen ei ollut väliksi nähdä minua nyt, sillä silloin tontut kaikkoaisivat ja juttu valuisi tyhjiin.

  

Saavuttiin kallion juurelle. En mitenkään keksinyt paikkaa, mistä sen sisälle pääsisi, mutta kun Selena siirsi vähän pensaan oksia ja painoi sen kätkemän syvennyksen pohjalla tuskin huomattavissa olevaa kohoumaa, kuului vain suhahdus, kun kallioseinämään ilmestyi aukko. Se oli ihan oikean oven kokoinen, tai ainakin melkein - aikuisen olisi pitänyt kumartua reilusti mahtuakseen kulkemaan, mutta me kaksosten kanssa pääsimme siitä lähes suorina.

  

Sisälle päästyään väänsi Helena oven vieren vipua ja oviaukko sulkeutui pehmeästi. Minua kauhistutti ensin kaikkialla vallitseva pimeys, mutta vähitellen rupesi erottumaan himmeää kajastusta ja pian kammio kylpi keltaisessa valossa. Mistä se tuli, sitä en käsittänyt. Sen täytyi olla taas niitä tonttujen omia keinoja, joihin ihmisen ymmärryskyky ei riittänyt.

  

Seinähyllyillä lojui erikokoisia säilytyslaatikoita ja pikkutynnyreitä. Suurimmat esineet oli sijoitettu lattialle.

- Mitä näissä on? utelin.

- Katsotaanpa, Selena vastasi ja kuljetti minua astian luota toisen luo.

- Täällä on kaikenlaisia vanhoja tavaroita, hän selitti. - Esimerkiksi tuossa laatikossa on vaatteita. Vilkaisehan, millaisia kamppeita sinun vanhempasi ja heidän vanhempansa ovat aikoinaan käyttäneet.

  

Kääntelin kenkiä, housuja, mekkoja ja hameita, esiliinoja, takkeja, paitoja, puseroita, alusasuja sekä erilaisia nauhoja ja vöitä. Kysyessäni, miksi jotkut kankaat tuntuivat niin kummallisilta, tontut kertoivat siinä olevan muun muassa sarkaa, verkaa, villaa, flanellia, pellavaa, pumpulikangasta jne. 

Nostaessani ohuesta, luirusta kankaasta valmistettua hametta kuulin sen olevan pula-ajan kangasta, sillaa. Se oli kuulemma tehty puun selluloosasta, siitä, mistä paperikin valmistettiin. Silla oli ollut sota-aikana niitä ainoita kankaita, joita oli täälläkin saatu, koska se oli halvempaa, tosin kyllä huonompaakin, sillä siitä tehdyt vaatteet saattoivat kutistua jo ensimmäisessä pesussa.

  

Hämmentyneen ilmeeni nähdessään Helena selitti, että sarkavaatteita käyttivät yleensä tavalliset ihmiset, kun taas verkavaatteissa kulkivat hienot ja rikkaat. Verka oli ohuempaa ja hienompaa kangasta. Pellavasta taas valmistettiin vaatteiden ohella lakanoita, pyyhkeitä, pöytäliinoja ja verhoja. Näitä kaikkia kyllä oli aikoinaan tehty paperistakin, kun haluttiin välttää turhaa pesemistä ja saippuan kulutusta…

  

Tonttu huomautti, että kyllähän minulla itsellänikin oli esimerkiksi flanellivaatteita ja kehotti minua muistelemaan vaikkapa liiviä, jonka sivuilla olevien kuminauhojen reikiin pitkissä sukissa olevat napit kiinnitettiin. Nyökkäsin. Kyllähän minä Annan ja Kaapon ansiosta tiesin ainakin sen, millaista flanelli oli ja olihan meillä samasta kankaasta muitakin alusvaatteita. Ja isällä ja Viljamilla oli sarkahousut ja sarkatakki…

  

Laatikosta nostamaani kenkäparia siunaillessani tontut sanoivat, että sekin oli tehty paperista, kun sota-aikana ei juuri muuta kenkäainesta ollut.

- Eivätkö ne sateella kastuneet? ihmettelin katsellessani paperinarusta kudotulla kankaalla päällystettyjä kenkiä, joissa oli puiset pohjat.

- Tietenkään ne eivät olleet sateella oikein käytännöllisiä ja muutenkin ne taisivat olla lyhytikäisiä, Selena tuumi. - Mutta paperin lisäksi kenkiä saatettiin tehdä tuohestakin. Niitä sanottiin tuohivirsuiksi… Ja katsopa noita tallukoita. Ne on värkätty sotilasmanttelista, pitkästä päällystakista siis, ja pohjat flanellista, ajattelehan. Tuossa taas on lasten tallukat. Kuten näet, niin niihin on kudottu villasta varret ja pohjat on taiteiltu räsyistä.

- Pahimpaan pula-aikaan jouduttiin tekemään kangasta kaikenlaisesta, jopa lumpuista eli vanhoista vaatteista ja, voitko kuvitella, hiuksistakin, Helena opasti. – Lumpuista on muuten tehty joskus myös paperia, hän lisäsi ja naurahti sitten. – Mutta ei syvennytä nyt siihen, muuten tämä matka menneeseen paisuu kuin nisutaikina…

  

Koetin kuvitella, millaista kangasta hiuksista saisi. Voisiko se olla samanlaista kuin äidin hiukset olivat letiltä irroteltuina, lainehtivaa ja ruskean kiiltävää? Vai kuin omat hiukseni, sekaisena särhöttävää ja valkoista? Ei, ei se ainakaan sellaista voisi olla, ei sitten millään!

  

Käännyin tarkastelemaan muita hyllyillä olevia tavaroita. Seinille kiinnitetyillä tasoilla nökötti puisia astioita vieri vieressä. Oli tynnyreitä, ämpäreitä, nelikoita, soikkoja, leilejä, kapustoja, lusikoita, kuppeja ja vaikka mitä.

  

Kysyessäni, mitä nelikoissa säilytettiin, Selena kertoi niissä aikoinaan pidetyn mm. voita tai suolakalaa. Isompiin lihatiinuihin oli ollut tapana säilöä suolattua lihaa. Ennen kuin näistä suolatuista elintarvikkeista oli voitu valmistaa ruokaa, ne oli pitänyt huuhtoa monessa vedessä, niin voimakkaan suolan ne olivat säilyäkseen vaatineet.

- Ja katso - tuolla on lisää tuohiesineitä, Helena kiinnitti huomioni ylempään hyllyrivistöön. - Tämä tässä on tuohikontti. Sitä kannetaan selässä kuten reppua. Sen sisällä on erikoislaatuinen ilmasto, joten ruoka säilyy siinä paremmin kuin tavallisessa repussa. 

21. JUSTIINA

Ulkona välkehti upea auringonpaiste. Se tuikautteli säteitään ikkunasta pirtin kiiltävälle lattialle muodostaen siihen häikäiseviä heijastuksiaan.

  

Taimi ja Hilla möyrivät jo lumihangessa ja minäkin kiirehdin ulos. Nostin seinää vasten pystyssä olleet sukset maahan, työnsin kenkäni varpaallisiin, pujotin kannantakaset paikoilleen ja lähdin hiihtämään metsään tekemääni latua pitkin. Ilma tuoksui ihanan raikkaalta ja tuuli silitteli hellästi poskia, puhdistaen samalla mielenkin vaikeista ajatuksista.

  

Takin taskussa tärähteli. Valpastuin ja äkkiä korviini kantautui nyyhkytystä. Siinä samassa huomasin hiihtoladun yli polveilevan jäljen, joka mutkitteli sinne tänne puun juurelta toiselle. Lähdin seuraamaan sitä ja tapasinkin kohta pienen peikkotytön, joka nojasi ison männyn kylkeen, painoi käsiään kasvojaan vasten ja itki hillittömästi.

  

Kyykistyin varoen lapsen vierelle. – Kuule, mikä sulla on hätänä?

  

Tyttö kavahti taaksepäin. - K-kuka s-sinä out? hän kuiskasi ilmiselvästi peloissaan.

- Minä olen Pihla, tuosta lähitalosta. Ojensin käteni ja pyyhkäisin hellävaroen kyyneleet pikkuisen poskelta. - Mitä sulle on tapahtunut? Miksi sinä itket? kysyin lempeästi.

- M-minä olin viemässä Ripsalle uutta hänteä sen nukelle, kun se aena tipahtaa poes, kun se on pajusta tehty. Nyt löysin luolan läheltä narruo, van kun olin lähössä viemään sitä, nin minun veli otti sen ja sano, jotta ei se Ripsalle jouva, kuulema ite tarttoo sen. Tyttö veti henkeä vavahdellen.

- Mikset kertonut isälle… tai äidille, että veli teki sellaisen tempun? kummastelin.

- No kun me asutaan kahestaan, kun meijän isä ja äiti ovat vaehtaneet tassoa. Ne joutuvat lähtemään jonni kamalan taovin tähe syksyllä. Ja ne käövät vaen joskus vilikasemassa van eivät soa viipyö pitempään.

- Mutta eikö teillä ole ketään sukulaista, joka voisi huolehtia teistä? kauhistelin. - Liian pieneltähän sinä ainakin näytät asumaan ilman vanhempia. Ja missä se sinun veljesi nyt on?

- Se lähti viemään sitä narruo johonni ommiin kotkotuksiisa.

- Miten sinä sitten tänne jouduit? Onko sinun kotisi jossain lähettyvillä? Etkö sinä osaa väikkyä?

- En minä vielä, kun en oo koulussa. Eksyn, kun lähin sen Juutaksen perrään. Menin sekasi enkä muista enneä, mihin suuntaan pittää lähteä... Pikku peikko painoi kädet kasvoilleen ja painui kumaraan katkeran itkuryöpyn kourissa.

  

Käänsin peikkotytön itseäni kohti ja suljin tämän pienet kasvot käsieni väliin. - Kuulehan. Nyt me tehdään niin, että otan sinut reppuselkään ja vien Ripsan perheen luo. Ne kyllä tietävät, mitä pitää tehdä eikä sinun tarvitse olla yksin. Mikä sinun nimesi on?

- Justiina, tyttö kuiskasi epäröiden, mutta hänen silmissään alkoi kajastaa.

- Ja nyt, Justiina, nyt sinä kiipeät minun selkääni ja sitten mennään, komensin päättäväisesti.

  

Justiina kahlasi hitaasti taakseni ja kyyhöttäessäni matalana suksieni päällä tyttö kietoi kätensä kaulaani.

  

Peikkotyttö oli kevyt ja aseteltuani hänen jalkansa vyötäröni molemmin puolin käänsin sukset ympäri ja palasin kotipihalle. Pistäydyin liiterissä hakemassa ohuen paperinarukiepin, jonka tiesin roikkuvan seinällä naulassa.

- Nyt sitten käväistään äkkiä leikkaamassa tästä palanen, sanoin ja laskin Justiinan portaille. - Pysy siinä, niin minä käyn nopeasti sisällä.

  

Peikkotyttö jäi kiltisti odottamaan. Riensin pirttiin, etsin sakset ja leikkasin narusta pätkän. Sitten arvelin, ettei mitään vahinkoa syntyisi, jos ottaisinkin koko naruvyyhdin mukaani, sillä voisivathan peikot tarvita sitä myöhemminkin ja sujautin vyyhdin taskuuni.

  

Märkiä vaatteita päältään kiskovat pikkusiskot utelivat, minne olin menossa.

- Käyn vain viemässä yhden peikkotytön Ripsan luokse, selitin ohimennen ja he tyytyivät siihen. Ainahan minä olin jotain touhuamassa peikkojen tai tonttujen mukana, joten ei tässäkään sitten mitään sen kummempaa ollut.

  

Ulos palattuani löysin pelosta tärisevän Justiinan kuistin reunimmaisesta nurkasta. Vekku seisoi hänen edessään ja haukkua räksytti kimakasti.

- Vekku, nyt lopetat! komensin tiukasti. - Tämä on pikkuinen Justiina vain eikä taatusti tee pahaa meille kenellekään!

  

Siirsin koiran jalallani syrjään ja nostin kauhistuneen peikkolapsen syliini. - Älä sinä välitä tuosta Vekusta, sillä nyt vain on tapana haukkua kaikkia vieraita, luulee olevansa kovakin vahti. Onneksi se ei pure ja vanhakin se jo on. Otahan minua nyt kaulasta kiinni niin päästään lähtemään.

  

Heilautin Justiinan selkääni ja tämä takertui kaulaani. Nousin suksilleni ja hiihdin ensin maantien päähän ja siitä Auvolan ohi Mäkiharjulle. Ladolle vei vain lumen alta heikosti häämöttävä hevosreen jälki ja hangessa tarpominen otti voimille. Sinnikkäästi, hampaat irvessä peppuroin eteenpäin. Perille päästyäni irrotin sukset jalasta ja kahlattuani rakennuksen takaseinän alla olevalle lumivallin kätkemälle ovelle kopautin siihen lujasti. Se raottui varovasti, mutta nähtyään tulijat Reija leväytti oven selälleen.

- Hyvänen aeka! Mitä sinä Pihla teällä tähän aekaan oekein tiet? hän hämmästeli.

  

Kumarruin auttamaan Justiinaa pois selästäni. - Tätä vain, virkoin. - Löysin metsästä itkua vääntämästä. Oli kuulemma tulossa tänne, mutta sitten veli vei tuliaisen ja ressukka eksyi lähtiessään takaa-ajoon.

  

Reija nosti Justiinan syliinsä. - Pikku reppana, ollaan monta kertoa mietitty, miten te oekein pärjeättä kahestaan. Se Juutas kun ei luovuta, sannoo vaen, että hän pystyy huolehtimmaan teistä kummastahi. Mennäänpä kahtomaan, mitä se Ripsa tuumii, kun näkköö sinut. Tuuhan Pihla sinnäe peremmälle.

  

Epäröin hetken, mutta koska en halunnut jäädä epätietoisuuteen Justiinan kohtalosta, seurasin heitä.

- Etpä taija arvata, Ripsa, keitä minä oven takoa löysin, peikkoäiti huudahti ovensuusta.

  

Ripsa vilkaisi lattialta äänen suuntaan ja kapsahti pystyyn. - Justiina ja Pihla! hän riemuitsi. - Tulukoahan tänne.

  

Touhukkaana tyttö riensi meitä vastaan. Reija laski Justiinan lattialle ja välittömästi Ripsa veti meidät leikkinsä luo.

  

Halkonukke makasi tuohikehdossaan tyytyväisen näköisenä, ilman häntää tosin, mutta se ei näyttänyt juurikaan häiritsevän.

- Minä oun koettanu laoloa tuolle kaekki maholliset nukutuslaolut, van ei se usko! Ripsa päivitteli.

  

Justiina tarttui kehdon laitaan ja rupesi hymisemään omaa tuutulauluaan. Ripsa vilkaisi minuun ja iskin hänelle silmää. Oivalluksen valo pilkahti Ripsan katseessa ja hän kääntyi kuuntelemaan vieraansa laulua. Kun tämä oli lopettanut, hän kuiskutti: - Kato nyt, nyt se nukkuu. Out sinä kyllä yksi veleho näessä asioessa!

  

Justiina nousi mielissään seisomaan. Silitin hänen hiuspörröään ja tyytyväisenä tyttö seurasi Ripsaa viereiseen kammioon.

  

Siirryin Reijan luokse. Tämä oli virittänyt tulen hellaansa ja kaatoi parhaillaan vettä keittoastiaan.

- Mitä sinä luulet tuosta Justiinasta ja sen veljestä? suhahdin. - Pystyvätköhän ne oikeasti asumaan kahdestaan?

- Pystyvät tai eivät, se on mulle yks lysti, peikkoäiti vastasi. - Joka tappaoksessa tuo tyttö jeäpi nyt meille ja kesällä katotaan, mitä tehhään. Kuhan se veli tulloo kottiisa takasi, nin laetan Pepen hakemaan sitä ja otetaan vaekka sehi tänne, ei kaet siinä sen kummempoa. Pakkohan jonkun on ruveta huolehtimaan näestähi orvoesta!

  

Kiedoin käteni Reijan kaulaan. - Kiitos, arvasinhan minä, että sinä keksit jotain… Oikeastaan minun pitäisi nyt mennä, kun ihan kohta tulee pimeä ja jos oikein muistan, niin äiti aikoi vielä hetteelle.

- Etkö jeä ies teelle? Reija kysäisi.

Pudistin päätäni. - En millään ehdi.

  

Makuukammion ovelta huikkasin vielä näkemiit tytöille, jotka ryntäsivät oitis syliini.

- Kiitos kiitos kiitos! huusi Justiina ja Ripsa huusi muuten vain.

  

Huojentunein mielin siirryin ulos ja suuntasin kotiin.

  

Äiti oli pukeutumassa hetteelle lähtöä varten ja lähdin työntöavuksi. Kelkka huojui ja heilui epätasaisissa jäljissä ja vesi loiskui jalaksille jäätäen niiden pohjat sitkaiksi, mutta puolikas saavillista saatiin yhteisvoimin kiskottua perille. Ensimmäinen saavillinen vietiin navetan muuripataan, toinen haettiin ihmisten juoma- ja pesuvedeksi.

  

Muistin, miten olin joskus pienempänä ollut muka äidin apuna työntämässä kelkkaa ja, perässä roikkumisen käytyä liian vaivalloiseksi, olin hypännyt kyytiin sen kannoille, jolloin äiti oli saanut vedettäväkseen entistäkin raskaamman kuorman. No, onneksi tämä oli yleensä huomannut lusmuilut ja komentanut jalat takaisin tielle.

20. KEVÄTKOMPUROINTIA

Kevätlauhojen aikaan päästiin vihdoin kunnolla jyrräämään ulkoleikeissä ja pihapiiriin kohosi kaikenlaisia lumirakennelmia. Ollessani pyörittämässä Anjan aloittamaan lumilinnaan tarkoitettua suurta lumipalloa sain yllättäen työntöapua. Renne oli asettanut jalkansa jämerästi maata vasten ja pinnisti kaverinani. Ripsa puristeli käsissään vähän matkan päässä pieniä lumipalloja.

- Lumisottoa varten, Renne selitti. - Katohan sitte kun linna on valamis, nin pittää käövä sottoa, jotta voijaan vallottoa se. Nuo pikkutytöt voesi ensin olla puolustajjie ja me yritetään kukistoa ne.

  

Innostuin. Niinpä tietenkin. Tohkeissani juoksin kertomaan siskoilleni. Tietenkin nämä riemastuivat oitis ja keskittyivät linnan kasaamiseen. Siitä puuttuikin enää ylin kerros ja peikot apunamme saimme sen pian kutakuinkin valmiiksi. Sitten Taimi ja Hilla piiloutuivat linnan muurien sisälle lumipallokasan kanssa. Ripsa oli heillä vahvistuksena, vaikka he eivät sitä tienneetkään.

  

Rennen kanssa tulitimme linnaa varmoina voitosta ja kun pikkutytöiltä loppuivat panokset, nostimme jo hurraahuudon. Huuto tyrehtyi kuitenkin huulille, kun muurien sisältä lennähtänyt ammusryöppy yllätti meidät.

- Voitto! kajahti muureilta ja ällistyksekseni näin Kaapon ja Annan sekä Helenan hyppivän siellä riemuissaan käsillään huitoen. Selena ilmestyi Ripsan kanssa linnan takaa syli täynnä palloja.

  

Hilla ja Taimi seisoivat liikkumattomina paikoillaan. He eivät voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Lumipalloryöpyn he olivat kyllä nähneet, mutta mistä se tuli, sitä he eivät ymmärtäneet.

- Mutta teitä oli niin monta meitä kahta vastaan! änkytin.

  

Pikkutytöt katsahtivat toisiinsa. - Miten niin kahta? Hilla kysyi. - Yksinhän sinä olet ja me täällä Taimin kanssa vain.

- No kun teillä oli peikko ja tonttujakin apureina ja mulla oli vain yksi peikko, äännähdin.

  

Renne ponnahti eteeni silmiään ilmeikkäästi räpsytellen. - Vae vaen yksi peikko, hän matki päätään keikutellen ja pakkohan minun oli nauraa.

  

Pikkusiskot tölläsivät ympärilleen aikansa, mutta eiväthän he nähneet mitään, joten vähin äänin he siirtyivät sisälle, sillä lapaset lotisivat litimärkinä ja muutkin vaatteet roikkuivat lumesta kosteina. Minä puolestani jäin vielä vähäksi aikaa ystävieni pariin lumihevosta viimeistelemään.

Aurinko rupesi vähitellen sulattamaan kodin seinänvieruksilta lumia ja se houkutteli kesäntekoon, auttamaan maanpinnan paljastumista hakkaamalla kantapäillä ja väliin lapionkin terällä jäistä lunta, joka vielä viimeisillä voimillaan yritti takertua maaperään. Kamarin ikkunan alle olikin jo vallattu sopiva lämpäre kinkkaamiseen, vaikkakin se vielä lällyi aika pehmeänä ja rapaisena.

  

Lauantai-illan kallistuessa loppuaan kohti suuntasin talvelta vallatulle kaivaukselleni ja rupesin tikulla piirtämään hyppyruutua. Talon nurkkakiven takaa pengoin kahvilautasen sirpaleita ja löytyneistä kinkkauskivistä valitsin hieman kuperan kappaleen, jonka heitin ensimmäiseen ruutuun toisten palasten unohtuessa nyrkkeihin.

  

Multa litsahteli mukavasti jalan alla pomppiessani ruudukon lopussa olevaa taivasta kohti, missä sai kääntyä kahdella jalalla paluumatkaa varten. Taivas oli piirretty nurmikon päälle ja koska tiesin sen olevan liukas, hyppäsin siihen varovasti. Käännös sujui hienosti ja lähdin taiteilemaan kotipesään takaisin. Kuinka ollakaan, ollessani juuri ponkaisemassa yhdellä jalalla toiseen ruutuun poimiakseni kiven ensimmäisestä, kuului veräjältä huikkaus. Käännyin kesken hypyn katsomaan enkä muistanut varoa, joten jalka luiskahti niljakkaalla mullikolla ja lensin nurin. Vaistomaisesti ojensin käteni suojaamaan kaatumista. Kourissa olevat sirpaleet kaivautuivat ihoon ja älähdin tuskasta. Lamaantuneena jäin rapaan istumaan molemmista kämmenistä valuvia verijuovia tuijottaen. Aatu kurkisti huolissaan kuistin katolta, mutta perääntyi huomatessaan tulijan.

  

Marke juoksi portilta siihen ja kauhistuneena hän kyykistyi ruveten varovasti noukkimaan palasia käsistäni.

- Voi hyvänen aika… Nyt mennään sisälle puhdistamaan kädet ja laittamaan kääre molempiin, hän huolehti. Sitten hän naurahti: - Miten sinä onnistutkin särkemään itsesi aina jostakin? Onneksi nämä eivät kuitenkaan tainneet painua kovin syvälle!

  

Minua ei naurattanut, mutta myönsin surkeana, että vahingot tuntuivat suorastaan etsivän minua. Tai sitten minä etsin niitä.

  

Äiti säikähti veren nähdessään, vaikka se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta minun kyseessä ollessani. Hellan vesisäiliössä oli lämmintä vettä, jota hän valutti taasaan ja puhdisti siinä kämmeneni. Vanhasta lakanasta repäistiin taas suikale ja jälleen kerran saisin kulkea käärein koristeltuna. Jodi oli päässyt loppumaan, joten mahdollisen verenmyrkytyksen estäjiksi kietaistiin ranteisiin villalankarenkaat.

- On se kyllä ihan Luojan lykky, että nyt on vasta lauantai, niin haavat ennättävät ainakin vähän parantua ennen kouluun menoa. Saattaa sinulle kyllä silti tulla hankaluuksia kynän kanssa… Minkähän turman sinä seuraavaksi keksit? äiti päivitteli etsiessään minulle kuivia vaihtovaatteita.

- No, maha on vielä ihan ehjä, tuumasin ja lähdin Marken kanssa ulos kaivamaan kantapäillä puroja vesilätäköistä toisiin.

  

Marken mentyä kotiinsa istahdin kuistin rappusille ja ongin vaivalloisesti tikkurasian taskusta. Nostin auringossa leiskuvan turkoosikiven käsieni väliin toivoen sen parantavan kipeänä sykkivät kämmenpohjat ja painoin odotellessani pääni takana olevaa seinää vasten.

- Hei! kuului kuistin kupeelta. Tonttukaksosethan ne siellä viittoilivat.

  

Nopeasti pistin kiven taskuuni ja juoksin ystävieni luokse. – Katsokaa! Näytin surkeana heille siteiden peittämiä käsiäni. – Särin ne kinkkakivillä.

- Juu, tiedetään, sanoivat kaksoset yhteen ääneen. – Tule!

Tontut ojensivat kätensä ja hetkessä siirryttiin kaksosten kammioon. Helena istutti minut vuoteelleen ja Selena kiikutti pehmeästi läpikuultavan vihreää valoa säteilevän kiven käteeni.

- Tämä on niitä samoja rannalta löytyneitä kiviä kuin se turkoosikivikin. Pidä nyt tätä kämmentesi välissä. Silmät kiinni! hän huudahti, kun jäin tuijottamaan käsiini.

  

Tottelin. Kivestä hohkasi suloinen lämpö, joka kierteli pitkin kipeitä kohtia. Se räpsähteli ja ritisi haavoissa. Jollakin kummallisella tavalla se tuntui olevan vuorovaikutussuhteessa omaan turkoosikiveeni. Kun kivi viileni eikä siitä lähtenyt enää minkäänlaista virtausta, ojensin sen Selenalle takaisin.

- Tuntuuko yhtään paremmalta? tämä tiedusteli.

  

Katselin hämmentyneenä käsiäni. Tosiaan, kipu oli selvästi laimentunut! Joko ne paranivat? Uteliaana olin jo ottamassa kääreitä pois, kun Helena esti sen päättäväisesti.

- Älähän hosu. Anna niiden siteiden olla! Kyllä ne haavat siellä vielä ovat jäljellä ja niiden pitää saada umpeutua rauhassa, hän perusteli.

  

Nyökkäsin yhä käsiäni tarkkaillen. Kun kohotin katseeni, istuin kotikuistilla jälleen. Mietteissäni otin turkoosikiven uudelleen esille ja annoin auringon leiskua kipinöivinä säkeinä sen pinnalla. Lämpö ramasi somasti, joten nojauduin kuistin tukipuuhun ja ummistin silmäni. 

19. ”KEHO HEIKKOKIN HILJAA VAHVISTUU…”

Yläluokkalaiset harjoittelivat joulujuhliin Tiernapoikia. Harjoituksia seurattiin alaluokkia myöten ja ajan oloon opin kaikki laulut, jotka oikopäätä opetin kotona oleville sisarillenikin. Nämä saivat seisoa vastakkain halot käsissään, kun kuljin rikkaharjan kanssa heidän välistään miekat toisistaan erilleen lyöden ja laulaen ”Hoo-oo, joos miinää ooleen muustaa…” tai ”Hee-ee-roodees hään se aajoi…” Vuorollaan siskot saivat tehdä saman, vaikka kärsivällisyyteni joutuikin välistä kovalle koetukselle, kun he eivät toimineet ihan juuri niin kuin koulussa oli opetettu.

  

Kesken harjoitusten astuivat sisään enon pikkutytöt Venla ja Emma sekä Niemelän Kaisu. Kaisu istahti penkille seuraamaan harjoituksia, mutta Venla ja Emma menivät suoraa päätä penkomaan halkolaatikkoa. He etsivät tapansa mukaan sieltä aarteita. Tavallisesti laatikosta löytyi kahvipöönapusseja tai lehdistä leikattuja kuvia ja joskus jopa harvinaisia karamellipapereitakin, joille me talon omat tyttäret emme osanneet antaa arvoa.

  

Nyt Emma löysi pöönapussin yläosassa olleen kortin, jossa lentokone kieppui ilmassa taitavia silmukoita tehden. Venla sieppasi sen häneltä ja sisarottelu leimahti. Venla kerkesi jo raapaista kynsillään pikkusiskonsa kasvoja ennen kuin Anja ehätti väliin. Tämä onki laatikosta isän tyhjän pillitupakkiaskin, antoi sen Venlalle ja palautti kortin Emman käteen.

- Emma löysi tuon ensin, hän selitti Venlalle. - Nyt teillä kummallakin on oma aarteensa. Siinä askissa voi säilyttää vaikka mitä, kiiltokuvia tai sieviä papereita... tai… saatattehan te välillä vaihdellakin niitä - sinä ihailet korttia ja Emma huolehtii laatikosta, hän ehdotti.

  

Sillä kertaa rauha syntyi ja penkominen jatkui. Onneksi äiti oli ennättänyt polttaa hellassa enimmät roskat, joten lisäkiistoilta vältyttiin.

  

- Hei, ruvetaan känkkätikaijaa! huudahti harjoituksiin kyllästynyt Taimi äkkiä ja nakkasi miekkansa halkolaatikkoon. Pyörähdin kiukkuisena pöydän ääreen; olin liian iso leikkimään sitä leikkiä.

  

Hilla, Taimi ja vieraat asettuivat piiriin, tarttuivat toisiaan käsistä, hyppelivät ringissä ja rallattivat: ”Känkkätikaijatin housunlahkeesta puklahti linja-auto, sitten Vekun auto, sitten killin auto. Känkkätikaijati tyrrähteli. Niijän sitä me nooret!”

  

Itse keksittyä renkutusta mentiin vielä pari, kolme kertaa, sitten rupesi kahvi tuoksumaan liian houkuttelevasti ja katseet hakeutuivat pöydän nisulautaseen. Leikki tyssäsi siihen ja lapset siirtyivät pöydän viereisille raheille. Kahviahan kylässä tarjottaisiin kuitenkin.

- Teillä on kyllä hyvää nisua! Olavi sanookin aina, ettei missään muualla saa yhtä hyvää nisua kuin täällä, kehaisi Venla toista viipaletta kahviinsa kastaessaan ja äitiä nauratti. Hänen silmänsä menivät sikkaraan ja hän tarjosi lisää.

Joulun alla sairastuin. Kuume iski lujat kyntensä kehooni ja vei voimat niin, etteivät jalat kantaneet, antoivat vaan periksi ja saivat lyyhistymään. Sairauden luonteesta heräsi erinäisiä epäilyksiä, joten minut siirrettiin asuntolanhoitajan kamarin yhteydessä olevaan pikkuruiseen sairashuoneeseen. Siellä oli rauhallista. Omassa huoneessa olivat toisten äänet raapineet viiltävinä korvia ja pää oli meinannut haljeta metelin kirskeessä.

  

Asuntolan pikkujoulujuhlia olin odottanut niin kauan, että halusin ehdottomasti olla niissä mukana, vaikken olisi millään jaksanut edes päätäni kannatella. Niinpä kiltti Kerttu-täti kantoi minut ruokasaliin, jossa juhlat pidettiin ja tädin sylissä, tämän olkaan nojaten vietin sen hetken, minkä nyt jaksoin siellä ollakaan.

  

Turkoosikiven oli Anja-sisko pistänyt pyynnöstä käteeni ja sen rauhoittamana leijailin utuisessa unimaailmassa suurimman osan päivistä ja öistä. Joskus koulukaverit pistäytyivät kertomassa kuulumisia, samoin opettajat. Matalalla äänellä viimeksi mainitut puhelivat aina jälkeenpäin Kerttu-tädin kanssa. Katsotaanhan vielä lomaan asti, he sanoivat.

  

Joulujuhlaa edeltävän päivän aamuna Anja hiihti kotiin ilmoittamaan, että minut pitäisi hakea hevosella, koska muuten en pääsisi. Onneksi Ullan isällä oli muutenkin käyntiä kaupassa, joten hän poikkesi paluumatkalla koululle. Samaan kyytiin pääsivät toisetkin ensluokkalaiset. Minut laitettiin reen perälle puoliksi makuuasentoon, sillä päätä en jaksanut vieläkään kannatella, sukset soviteltiin reen laidoille ja Hilma ja Ulla istahtivat sen etuosaan. Sitten Ullan isä asettautui kuskipukille ja hevonen sai lähtökäskymaiskauksen.

  

Heräsin vasta kotitalon pihalla. Kun äiti näki tyttärensä väsähtäneen olemuksen reen pohjalla, hän henkäisi ääni värähtäen: - Voi raukkaa! ja kantoi minut sylissään sisälle.

  

Äiti! kuiskasin ajatuksissani. Ääneen sanomiseen ei riittänyt voimia, mutta tuohon sanaan sisällytin mielessäni kaiken sen riemullisen turvaan pääsyn tunteen, minkä sillä hetkellä koin.

  

Kamarissa minut riisuttiin ja pantiin vuoteeseen. Alussa vain nukuin, mutta vähitellen minut houkuteltiin maistelemaan herkkuja, appelsiineja, omenoita ja makkaraa, joita muulloin hyvin harvoin oli tarjolla ja niin rupesin niiden ja kotiympäristön myötävaikutuksella vahvistumaan parantuen päivien vieriessä lähes entiselleni. Laihanrimpsakammaksi ja kelmeämmäksi kylläkin, mutta omilla jaloillani seisovaksi. En ollutkaan sairastunut polioon, vaikka juuri sitä olivat kaikki pelänneet.

  

Vaistomaisesti olin pyytänyt vanhempiani pitelemään kädestäni silloin, kun oikein heikotti. Oli kuin olisin saanut voimaa heiltä. Voimavirtaa, pyöri väsyneissä aivoissani ja se tuntui täysin luonnolliselta.

  

Vanhempani kummastelivat moneen otteeseen sitä, ettei koulusta oltu laitettu kotiin aikaisemmin sanaa lapsen sairastumisesta, oli vain odotettu loman alkamista, puhumattakaan nyt siitä, että häntä olisi hommattu lääkäriin! No, onneksi kuitenkin paranin entiselleni eikä mitään muuta korvaamatonta ollut päässyt tapahtumaan kuin se, että ensimmäiset koulun joulujuhlani jäivät kokematta ja Tiernapojat näkemättä.

  

Kun pää jo kantoi, istuin vuoteessani ja kutsuin Anjaa. Tämä tuli, istahti vuoteeni laidalle ja kysyi katseellaan.

- Kuule, tiedätkö sinä, missä se kivi on? En ole nähnyt sitä täällä kotona nyt ollenkaan, kuiskasin.

- Mihin sinä laitoit sen asuntolasta lähtiessäsi? sisar kysyi.

- Takin taskuun. Ei kai se vain ole pudonnut rekeen? hätäännyin.

- Äiti kyllä taisi pestä sen takin, Anja muisteli. - Mutta minäpä kysyn siltä, hän lupasi ja kipaisi navettaan, missä äiti ja isä olivat lämmittämässä karjalle vettä muuripadassa.

  

Ei kulunut kuin hetki, kun sisko juoksi jo takaisin ja kertoi äidin nostaneen rasian takin taskusta astiakaappiin sokerikoolin viereen. Hän meni kaapille ja juoksutti sieltä syliini kuluneen tulitikkurasian.

- Tämä aski se näyttää kyllä vetelevän viimeisiään, hän tuumi. - Minäpä etsin sinulle uuden, hän sitten lupasi ja lähti koluamaan paikkoja.

  

Tartuin ahnain sormin rasiaan, aukaisin sen ja huokaisin onnesta; siinä se rakas aarre taas oli! Hellävaroen poimin turkoosikiven käteeni ja laskeuduin pitkäkseni peiton alle, suljin silmäni ja keskityin kiven herkkiin värähtelyihin.

”Keho heikkokin hiljaa vahvistuu ja rakkaitten luona parantuu. Ken sairautta joutuu kestämään, kasvaa myöhemmin toisia ymmärtämään…” humisi ympärillä.

  

Tunsin pikkuhiljaa alkavani keinua edestakaisin ja hiljalleen keinuin ylös, ylös, aina kattoon asti. Liihottelin pirttiin, missä Anja penkoi kaappia, tutki uuninpäällystä ja hoksasi viimein tulitikkurasian hellan pankolta. Sitten hän kurkisti huoneeseen, mutta luullessaan siskon nukkuvan painoi oven varovasti kiinni.

  

Minullekos tuli hätä; reittihän oli nyt tukittu! Miten pääsisin takaisin vuoteeseen? Silloin humahti ja äkkiä olinkin taas sängyssä, kivi lujasti oikeassa kädessäni. Miten olin siinä onnistunut? Oven läpi? Äännähdin heikosti ja Anja kurkkasi ovesta uudelleen.

- Etkö sinä nukukaan? Katso, löysin ehjän laatikon sitä kiveä varten. Hän toi tulitikkurasian käteeni.

  

Nyökkäsin. - Niin, minä näin, kun sinä löysit sen tuosta hellan pankolta.

- Yhym. Olihan se ovi raollaan, sisar myönteli.

- Ei kun tuolta katosta katselin ja näin sieltä senkin, että ensin etsit astiakaapista ja sitten uunin päältä.

- Houritko sinä? Ei kai se kuume vain ole noussut uudelleen? Anja läppäsi kätensä otsaani.

  

Pudistin päätäni, mutta en jaksanut enempää selitellä. Uskokoon sisko mitä tahtoi. Asetin kiven varovasti uuteen säilytyskoteloonsa, silitin sitä ja suljin rasian. Silmät painuivat umpeen ja uni vetäisi mukaansa.